Tuomo Mäkelä

Montun reunalla

Perjantai-ilta on lämmin. Joukko nuoria juo keskikaljaa puistikossa. Joku päästelee autollaan tuntuvaa ylinopeutta. Muuten kulkijoita on vähän.

Juoksen kevyesti pyörätietä. Iltapäivällä nautittu rullakebab painaa vielä vatsanpohjaa. Yritän arvioida päivän kulkua, mutta en osaa sanoa mitään varmaksi.

Kierrän päiväkodin ja hyppään pururadalle. Kone lisää kierroksia ensimmäiseen nousuun. Hengitys tihenee ja syke nousee reilusti yli 130:n. Hidastan vauhtia. Tasaisella tuntuu taas helpolta.

Jolkottelen Vuohikalliolle, missä katson tarpeelliseksi auttaa asutusalueen labradorinnoutajia maaston lannoittamisessa. Päätän kellottaa. Kestää neljäkymmentä sekuntia ennen kuin syke putoaa alle sadan. Tässä on ongelman ydin. Minua harmittaa.

Kun ei malta levätä

Kaikki alkoi Puolangan leirin jälkeen. Olin harjoitellut kahteen viikkoon 29 tuntia. Ensimmäisen viikon maanantaina tein pidemmän pyörälenkin. Loput tunnit juoksin.

Harjoitusjakson jälkeen tuntui hyvältä. Lepäsin pari päivää ja annoin mennä. Vedin viikkoon neljä kovaa ja kaksi pitkää. Kulku vaihteli laidasta laitaan. Yhtenä päivänä askel lensi kuin unelma, yhtenä ei mihinkään, loput osuivat siihen väliin. Viikon jälkeen olin aivan loppu.

Otin kolme päivää rentoa. Tulin melkein kipeäksi. Juoksin kuitenkin AM-kilpailut viikonloppuna. Normaalimatkan verryttelyssä totesin, että ei olisi pitänyt lähteä. Syke oli ylhäällä, eikä laskenut. Kulku kilpailussa oli kohtuullista, vaikka syke oli korkealla ja koko matkan tuntui pahalta. Maasto kuitenkin sopi ja virheitä tuli maltillisesti. Johdin viimeisellä, mutta kuuluttajan tilannetietojen siivittämänä Koiviston Matti löi viitoituksen kovempaa. Yllätyin tuloksesta.

Sunnuntain viestiin ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan. Juoksu ei kulkenut alkuunkaan ja raskaat jalat tahtovat tehdä enemmän virhettä. Sami jätti minua viimeisellä kilometrillä puoli minuuttia jalalla. Juoksin lauantaina 59 minuuttia 64:stä anaerobisen kynnyksen päällä. Se kuulostaa osasyyltä.

Maanantaina oli jälleen aivan puhki. Lepäsin taas kolme päivää.

Syke ei laske

Ylikunto taisi olla pelottavan lähellä, vaikka en tiedä, onko peikko minnekään kadonnut. Viikon verran olen taas ehtinyt harjoitella. Käsijarru on ollut aavistuksen päällä, mutta kuitenkin takana on kolme kovaa harjoitusta ja tunteja hieman toistakymmentä.

Klassiset ylikuntoindikaattorit ovat olleet suurin piirtein kunnossa. Aamusykkeet ja ortostaasi ovat melko normaaleja. Hieman kohollaan, mutta niin kai harjoitellessa kuuluukin. Yleisväsymystä ei ole ollut. Juoksukin on kulkenut kohtuullisesti ainakin suurimman osan ajasta.

Ongelman ydin on siinä, että syke ei laske. Jos ortostaasia tarkkailee pidempään, niin se laskee turhan hitaasti jos ollenkaan. Puolen minuutin jälkeen syke saattaa heilua, mutta paljoa ei alaspäin enää tule.

Muutenkin syke laskee laiskasti. Kevyillä lenkeillä kestää 30-40 sekuntia, että syke putoaa 130:stä alle sataan seisoskellessa. Vetoharjoituksissa menee yli 40 sekuntia, että syke tulee anaerobiselta kynnykseltä aerobiselle verrytellessä. Tiedän, että saatan olla aavistuksen luulosairas. Odotukset elimistön suorituskyvystä ovat korkeat, eikä täysin luotettavaa vertailuaineistoa löydy edes omista megatavujen sykearkistoista.

Piste

Tässä viikkojen kuluessa olen itsekseni todennut, että jos juoksu tuntuu hyvältä ja vauhti on kohdillaan, niin kaiken muun voi unohtaa. Voin kertoa, että tätä kulun ja vauhdin välistä suhdetta on tullut lenkeillä mietittyä kyllästymiseen asti. Eilen piti käydä kirjoittamassa piste näille ajatuksille.

Hyvät verryttelyt pohjalla laskettelin Paukkulan kentälle ja totesin mielessäni, että kohta roikaa. Suunnitelmana oli juosta nelisatasia. Ja eikös sillä samalla sekunnilla kentälle laahusta monen kirjava tyttölauma ottamaan paikkaa haltuun. Olin vielä etukäteen miettinyt, että kenelläkään ei voi olla siihen aikaan keskellä päivää liikuntatuntia, mutta kerrankos sitä erehtyy.

En jaksanut lähteä kyselemään liikunnanopettajalta, olisiko millään mahdollista pitää sisärataa auki seuraavat neljäkymmentä minuuttia, tai jos joku ehdoin tahdoin haluaa tulla eteen palloilemaan, niin mieluummin joku hyvä puskurinen yksilö, niin sattuu vähemmän törmätessä. Tyydyin kohtalooni ja verryttelin Isohärjänmäen pururadalle. Juoksin siellä periaatteessa täysin vastaavan harjoituksen, mutta vauhdista ei ollut mitään tietoa. Keskimäärin ketutti paljon. Se siitä pisteestä.

Kolmenkymmenen joukkoon

Harjoitukset on harjoiteltu ja olen suhteellisen luottavainen. Tässä kun lepäilee ja virittelee hyvin ennen normaalimatkaa, niin eiköhän juoksu kulje, sanoi Polar mitä tahansa. Viikonloppuna on edessä vielä kaksi kilpailua ja toivelistalla on, etteivät ne dramaattisesti horjuttaisi hataralle maalle rakennettua itseluottamusta.

Kävin maanantaina Jämsässä harjoittelemassa. Aiemmin ajattelin lähinnä finaalia, mutta Ouninpohjan jälkeen ovat ajatukset olleet enenevässä määrin karsinnassa. Ei ollut meikäläisen maasto. Tavoite on kolmenkympin sakkiin. Se kuulostaa realistiselta.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi