sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Mikä meni vikaan?

[ mäksä :: 26.10.2005 ]

Tuuli puhaltaa sadepisaroita vasten kasvojani, kun lähden juoksemaan. Ilma on viileä. Virttyneet sormikkaat tuntuvat käsissä ohuilta. Oion takin hihoja pidemmälle käsineiden päälle. Väistän koiraansa ulkoiluttamassa olevaa nuorta naista ja hyppään pienen vesilammikon yli. Lätäkön pinnalla kelluu kuran likaamia keltaisia koivunlehtiä. On syksyinen olo, ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Mutta minun syksyni ei tullut putoavista lehdistä, ei vaatekaapin ylähyllyltä kaivetusta seuran piposta, ei kuraisista metsäpoluista. Minun syksyni tuli haikeudesta.

Olin aiemmin samana päivänä katsonut ensimmäistä kertaa tulevaa talvea, katsonut sitä tiukasti silmästä silmään. Nähnyt, kuinka lähellä se on. Ymmärtänyt, kuinka väistämättömästi olen kulkemassa sitä kohti. Samalla siirtäessäni katseen tulevaan talveen olin hiljaa myöntänyt itselleni tämän kauden olevan ohi. Siitä tuli syksy.

Pitkästä aikaa en ollut juoksemassa vain huvikseni, juoksemisen riemusta. Tarkoitukseni oli juosta kontrollijuoksu, yhdeksän kilometrin testi, jonka aikana kävisin sykealueen läpi peruskestävyyskestävyysalueen yläosasta ylöspäin.

Olin ennen lähtöä kaivanut kovalevyni tiedostoviikakosta excel-taulukon, johon olin kirjannut kaikki viime talven ajat. Katsoessani maaliskuun alun kontrollijuoksun aikoja, joiduin epäuskoisena varmistamaan lukevani oikeaa saraketta: peruskestävyysportaan vauhti 4.05/km, keskisyke 10 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen. Silloin kaikki näytti hyvältä, viimeisiä kertoja tämän kauden aikana.

Hyvät lähtökohdat

Katselen suorana linjana Friisinniittyä halkovaa hiekkaista polkua. Painan kellon käyntiin ja lähden juoksemaan. Aloitan rauhassa. Kello tulisi olemaan tänään minulle armoton. Mielessäni takovat maaliskuun ajat. En jaksa spekuloida, paljonko tänään niistä jäisin. Olen jo hyväksynyt tappioni. Enemmänkin mielessäni pyörii se, miten siitä maaliskuun alun päivästä on päädytty tähän tilanteeseen.

Koko kausi on mennyt rehellisesti sanottuna huonosti. Suurviestien kymppisakin sijoituksista en pysty ottamaan kunniaa itselleni. SM-viestin plaketin eteen tein sentään onnistuneen päivätyön. Henkilökohtaisella puolella ilon hetkiä löytyy hakemalla kaksi: SM-sprintin 16. sija ja AM-normaalimatkan hopea. Siinä kaikki.

Jos vertaa saavutettuja sijoituksia aiempiin, saattavat valitukset huonosti sujuneesta kaudesta kuulostaa ylimieliseltä sanailulta. Mutta minulla oli mahdollisuus onnistua. Tiesin sen maaliskuun alussa ja tiedän sen nyt. Näiden hetkien välillä olen tyytynyt ajattelemaan asioiden sujuvan toisin kuin olin suunnitellut.

Harjoittelin talven määrällisesti hyvin. Toteutin viikkoja marraskuusta maaliskuun loppuun 13 tunnin keskiarvolla, se oli paljon enemmän kuin mitä olin tehnyt aiemmin. Peruskestävyysharjoittelua hoidin läpi talven hyvin, mutta vauhtikestävyysharjoittelussa oli puutteita. Välillä tein hyviä viikkoja, mutta välillä kovat harjoitukset jäivät määräharjoittelun jalkoihin. Maaliskuussa aloitin juoksemaan vetoja ja hakemaan vauhtia. Kulku oli hyvä ja juoksin vetoja useamman kerran liian kovaa. Ymmärsin virheeni jo kesken harjoitusten, mutta juoksu tuntui hyvältä ja annoin mennä. En suhtautunut asiaan riittävällä vakavuudella. Vauhtikestävyysalue ei kehittynyt riittävästi, mutta maksimikestävyys tuli kuntoon.

Tasainen alamäki

Vilkuilen kelloani, kun lähestyn Friisinniityn pohjoispäätä. Askel tuntuu kevyeltä. Minua ei hengästytä. Haluaisin juosta kovempaa, mutta annan Polarin määrätä vauhtini. Jos en olisi juossut sen kanssa tuhansia kilometrejä, saattaisin väittää sen valehtelevan.

Alan jarruttaa vauhtiani jo ennen kuin astun pois hiekkaiselta pyörätieltä. Otan vielä muutaman kevyen askeleen kaukolämpöputken betonipäällysteellä. Ensimmäisen puhelintolpan kohdalla painan kellostani väliajan, käännyn ja kiihdytän parilla askeleella takaisin matkavauhtiin. Vilkaisen nopeasti kelloani. Se näyttää 6.42. Maaliskuussa juoksin ensimmäisen välin 50 sekuntia kovempaa.

Keväällä kävin polkemassa seuran testijuoksun 33 ja puoleen. Luottamus omiin kykyihin oli kova. Kilpailut lähtivät kuitenkin heti menemään alakanttiin. Huonosta vauhtikestävyydestä johtuen, juoksin kilpailuissa paljon anaerobisen kynnyksen yläpuolella. Se ei ollut optimaalinen tilanne suunnistuksen kannalta. Ongelma oli kuitenkin vasta syntymässä. Koska kuormitin kilpailuissa maksimikestävyysaluetta, valmiiksi huonolla tolalla ollut vauhtikestävyysalue ei kehittynyt. Lisäksi runsas maksimikestävyyden kuormittaminen söi nopeasti peruskestävyysaluetta. Toukokuun lopussa kunto oli jo alhaalla.

Kesäkuun alussa SM-sprintti meni hyvin ja se antoi hetkeksi uskoa. Jukolan pitkällä yöllä putosin Salmen letkasta juoksemalla. Maksimikestävyys oli kunnossa, mutta se ei yksin riittänyt.

Uuteen nousuun

Saavun toistamiseen reittini pohjoiselle kääntöpaikalle. Peruskestävyysosio on ohi ja testi on puolivälissä. Olen 2.20 maaliskuun aikaa jäljessä. Se on yli puoli minuuttia per kilometri. Sykkeet ovat olleet samoja.

Kiihdytän vauhtiani askel kerrallaan. Olen kaivanut taskustani viimeisen oljenkorren. Aamusykkeeni ovat olleet ylhäällä siitä saakka, kun lopetin harjoittelun. Samoin maksimisyke. Jos myös kynnyssykkeet? Tiedän, että päättelyketjuni ontuu, mutta annan itselleni luvan toivoa. Kuuntelen kehoani lisätessäni vauhtia edelleen, hitaasti askel kerrallan. Pian vedän refleksinomaisesti keuhkoni täyteen ilmaa. Vilkaisen rannetta: 155. Kynnys on siellä, missä ennenkin. Kunto on huono ja tämä asia loppuunkäsitelty.

Jukolan jälkeen tein loppukauden suunnitelmat: Kesä harjoitellaan, SM-kilpailuissa näytetään. Intoa löytyi. Yritin harjoitella paljon, mutta samalla tehdä asioita laadukkaasti. Tiesin, että minun piti saada pohjaa muurattua, mutta vauhtikestävyys oli tulosten kannalta olennaisempaa.

Juhannuksena harjoittelin viikon Idressä. Lepäsin päivän ja harjoittelin taas viikon. Ennen FIN5:tä pidin pari päivää taukoa, samoin jälkeen. Sitten vedin hyvän viikon kotona ja toisen perään Puolangalla. Välillä kulki huonommin, välillä paremmin. Viikkojen tuntimäärät eivät olleet talven tasolla, mutta kovia harjoituksia tuli huomattavasti enemmän.

Liikaa yritystä

Kevyt tuulenhenkäys kutittaa poskeani, kun juoksen anaerobisella kynnyksellä. Kevyt sade on lakannut, mutta juoksupukuni on läpimärkä. Vanha mies polkee ajanpinnoittamalla pyörällään vastaan ja hymyilee minulle. Askel on edelleen kevyt. Talvella tämä olisi paljon vaikeampaa. Talvella vauhtikin oli ja tulee olemaan toista. Kevättalvella tätä vauhtia voi edetä peruskestävyysalueella.

Puolangan jälkeen oli tarkoitus ottaa kevyemmin, mutta en ollut tyytyväinen tekemiseeni. Ensin olivat olleet lihakset kipeinä, sitten Puolangalla tulehtui varvas. Olin harjoitellut lähes kolmekymmentä tuntia kahteen viikkoon, mutta tavoitteenani oli ollut enemmän. Kahden päivän levon jälkeen keskiviikkona tuntui taas hyvältä ja annoin taas mennä. Perjantaina Keski-Suomen viestissä elimistö oli ensimmäistä kertaa sekaisin. Sykkeet olivat taivaissa ja kone hyytyi verrytellessä ylämäkiin. Lepäsin päivän ja sunnuntaille osui elämäni kulku. Vanhoja ennätyksiä lähipururadalla korjattiin isolla kädellä. Annoin itseni unohtaa perjantain. Tiistaina uuvutin itseäni kaksi tuntia tulevassa Jukola-maastossa. Sen jälkeen olin aivan loppu.

Seuraavana viikonloppuna AM-kilpailuisssa tuntui jälleen huonolta, vaikka lauantaina olin toinen. Moni asia oli kuitenkin pielessä. Lepäilin kolme päivää ja taas alkoi tuntua hyvältä. En ollut silti varma, mitä minun pitäisi tehdä. Valitsin henkisesti helpomman ratkaisun ja aloin taas harjoitella. Viikko ennen SM-kilpailuja totesin, että peli oli pelattu.

Kokonaisuus unohtui

Vedän syvään henkeä ennen kuin käännyn viimeisen kerran ympäri. Olen juossut vauhtikestävyysosion lähes neljän minuutin kilometrivauhtia. Kolmen kilometrin osuuden yli minuutin hitaammin kuin silloin maaliskuisena aamupäivänä. Lähden viimeiselle puolentoista kilometrin osuudelle. Nyt juostaan. Paha olo on mielikuvitusta.

Ei varmastikaan ole olemassa yhtä ainoaa syytä, miksi ylirasitustila pamahti päälle. On liian helppoa sanoa, että harjoittelin liikaa, liian kovaa ja lepäsin liian vähän. Ehkä näissä sanoissa piilee paljon totuutta, mutta jos tyytyisin tähän vastaukseen, en oppisi mitään. Seuraavana kesänä ajattelisin, että olen hieman vahvempi ja tekisin samat virheet uudelleen.

Vaikka konkreettisimmat virheet tapahtuivat kesällä, suurin virhe tuli tehtyä jo keväällä ja se dominoi koko loppukautta ja pakotti omalla olemassa olollaan niihin ratkaisuihin, joihin päädyin. Kesällä toteutin harjoitteluani liiaksi tunteella. Unohdin välillä pysähtyä, irrottautua todellisuudesta ja katsella hiljaa suurta kuvaa. Harjoituspäiväkirjan tuntisaldot eivät ole erikoisia - ensi talvena aion harjoitella paljon enemmän - mutta summariveiltä voi laskea neljäsosan harjoittelusta tapahtuneen aerobisen kynnyksen yläpuolella. Se on paljon. Vielä kun huomio, että juoksin kesälläkin kaikista kilpailuista suuren osan maksimikestävyyden puolella, harjoittelu oli liian kuluttavaa.

Lopullinen niitti taisi tulla Puolangan jälkeen. En huomionut tulehduksen vaikutusta kokonaisrasitukseen juuri lainkaan, enkä malttanut levätä. Ehkä näin jälkikäteen ajateltuna myös pari pitkää lenkkiä tuli juostua liian kovaa. Silloin kun kovien harjoitusten välillä olisi pitänyt tyytyä kevyeen laputukseen, sattuikin kohdalle kulkupäivä. Intoa oli aavistus liikaa.

Kaiken jälkeen kuitenkin mietityttää parikin asiaa. Ensinnäkin aamusykkeet ja ortostaasit olivat lähes normaalilla tasolla oikeastaan siihen saakka, kunnes lopetin harjoittelun. AM-kilpailujen ja kolmen päivän levon jälkeen, olin vielä kirjoittanut harjoituspäiväkirjaan lukemaksi 38. Viime aikoina tyypillinen lukema on ollut 48. Syyskuun alusta asti olen toteuttanut hyväksi havaitun käsipelin sijaan aamusykkeen mittaukset sykemittarilla. Jälkikäteen on vaikea arvioida, kuinka paljon mittauksen luotettavuus on parantunut.

Toiseksi, minulla ei ennen Keski-Suomen viestiä ollut kertaakaan sellaista tunnetta, että olisin liian väsynyt. Sen jälkeenkin aistin ylirasitusta elimistössä vain muutaman kerran. Juoksin kesällä paljon ja jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että lihaksistoni oli jatkuvasti liian väsynyt. Nyt olen yrittänyt painaa mieleeni, millaista on juosta tuoreilla jaloilla.

Olen aina pitänyt subjektiivisia tuntemuksia väsymyksestä keskeisinä. Ehkä puutteellinen rytmitys auttoi hämärtämään suhteellisuudentajua palautuneisuuden asteikolla. Toisaalta väsymys taisi ilmetä varsin toisella tavalla kuin talvella, jolloin suurin rasitus muodostui määrästä. Kuitenkin muistan monia päiviä, jolloin juoksu kulki ja tuntui hyvältä. Puolangan jälkeen näitä päiviä oli vähemmän, mutta niitä kuitenkin oli. Ehkä kokonaisuutta olisi pitänyt muistaa katsella useammin, ajatella asioita enemmän järjellä kuin tunteella. Vauhtisokeus otti yliotteen kovin helposti.

Sitä samaa kuin ennenkin

Tunnen hapot käsissäni, kun runnon eteenpäin. Autojonojen valot Kuitinmäentiellä siintävät vielä kaukana. Jalat ovat kankeat ja askel töksähtelee epätasaiseen hiekkapohjaan. Juoksun rullaavuus on kateissa. Suljen hetkeksi silmäni ja yritän puristaa kovempaa, vielä viimeiset metrit.

Pysäytän kelloni ja kyyristyn haukkomaan happea. Tuntuu pahalta. Harvoin saa itsestään näin paljon irti. Vedin viimeisen osuuden 4.29. Se on paremmin kuin maaliskuussa, paremmin kuin koskaan. Ero vauhtikestävyysvauhtiin on häkellyttävä, 50 sekuntia per kilometri. Mutta tällaista se on ollut koko kauden, enemmän tai vähemmän. Ehkä se tällä tavalla menee vielä ensi viikon, läpi Smålandskavlenin. Mutta ei sen kauemmas. Marraskuun alussa käännetään lehteä. Aloitetaan kirjoittamaan uutta tarinaa. Tarinaa, joka ei kirjoita itse itseään.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi