"Oikeasti sinä olet pelkkä juoksija, joka harrastaa suunnistusta."
Siitä on muistaakseni kaksi vuotta, kun nuo sanat minulle lausuttiin. Elettiin kevättä. Olin juuri miesten sarjan kynnyksellä. Uskoin joka sanan. Halusin uskoa. Olin kenties jopa tyytyväinen. Miksen olisi ollut? Minuahan oli imarreltu. Kehuttu hyväksi juoksijaksi.
Minä olen aina pitänyt juoksemisesta, juoksuharjoittelusta. Ongelma on yksinkertainen, oppia juoksemaan nopeammin, mutta harjoittelu silti monimutkaista. Ja juokseminen on palkitsevaa. Kehitystä on helppo mitata.
Olen harjoitellut juoksun ehdoilla. Suunnistus on kärsinyt. Olen halunut, että minulla on mahdollisuus. Mahdollisuus menestyä. Jos. Jos en olisi tehnyt tuota virhettä. Eivätkä virheet aina ole harmittaneet minua riittävästi. Jos vain juoksu on kulkenut, hyviä rastivälisijoituksia löytynyt.
Mutta tähän tarinaan lyödään nyt piste perään ja lähetetään se lentopostina Siperiaan. Minä alan taitosuunnistajaksi. Sanokaa minun sanoneen.
Juoksuharjoitteluhan on oikeasti naurettavan helppoa. Sen kun juoksee. Määrää lisää, riittävästi tehoja, vähän rytmitystä ja ensi vuonna mennään taas entistä kovempaa. Sitä on ihan turha miettiä enempää, ei se johda mihinkään.
Sen sijaan suunnistusharjoittelussa pitäisi riittää haastetta. Miten pystyn kehittymään taitavammaksi suunnistajaksi? Miten pystyn käyttämään kaiken osaamiseni kilpailutilanteessa? Ei riitä, että lyö nastarit jalkaan ja lähtee laputtamaan. Pitäisiköhän matkan aikana ajatella jotain muuta kuin kauniita naisia.
Rehellisesti sanottuna minulla ei ole aavistustakaan miten tällaisesta koheltajasta saa jalostettua taitosuunnistajan. Mutta minä aion tehdä sen.
Sanokaa minun sanoneen.
Ei kommentteja :: Kommentoi