sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Tieni taitoniekaksi: Letkajuoksua

[ mäksä :: 8.4.2004 ]

Ajattelikohan Roberto Baggio astellessaan vuoden 1994 jalkapallon MM-kilpailujen finaalissa laukaisemaan ratkaisevaa rangaistuspotkua sitä monikymmentuhansista yleisöä ja niitä satoja miljoonia television katsojia, jotka arvioivat hänen osaamistaan ja paineensietokykyään tuon kyseisen potkun perusteella. Miettiköhän Baggio pallon leijaillessa yli poikki hirren niitä miljoonia italialaisia, joiden unelman jalkapallon maailmanmestaruudesta hän oli murskannut.

Tai mitä ajatteli Andr?s Escobar samoissa kilpailuissa tyriessään pallon omaan maaliin. Kävikö hänen mielessään epäonnistumisen pelko, vai oliko hän autuaan tietämätön niistä tunteista, jotka Kolumbian pudottua velloivat maamiestensä mielissä ja johtivat kotimaassaan hänen ampumiseensa. Vai pystyivätkö huippupelaajat sulkemaan kaiken muun pois mielestään ja keskittymään vain itse peliin?

Kolme minuuttia ykköstä

[Svartnatta, 202kt] Viime perjantaina Svartnatan yöviestissä ajattelin muita ihmisiä liikaa. En minä sentään maalialueella odotelleita seurakavereita ajatellut, tuskin huippujalkapalloilijatkaan television ääressä istuvia fanejaan miettivät, mutta minä ajattelin kanssakilpailijoita. Ajattelin niitä liikaa, suunnistuksen kustannuksella. Lopputuloksena oli pienimuotoinen katastrofi kolmen minuutin virheenä ykkösrastilla.

Tarina kokonaisuudessaan kulkee seuraavasti. Maxim tuli aloituksesta neljäntenä, mutta takana letkassa oli kymmeniä joukkueita. Juoksin alun rauhallisesti ja otin oman paikkani letkasta hieman kärjen takaa. Kaksisataa metriä ennen rastia olin kartalla, kun ylitettiin terävä notko. Katsoin suunnan oikeaksi ja totesin, että rastille ollaan menossa. Pari sataa metriä myöhemmin oivalsin, ettei letka vienytkään rastille, vaikka useampi taisi sinne yrittää. Lopulta kysyin Jurilta koordinaatit ja juoksin letkaa vastaan rastille. Hävisin ykkösvälillä nopeimmille neljä minuuttia.

Maastossa minulla oli turvallinen olo. Edessä näkyi vain kymmenkunta joukkuetta, viestin kärki mukaanlukien. Juostiin vielä ykkösväliä, ei ollut syytä rynniä. Tarkoitukseni oli pysyä toistaiseksi letkan kätköissä. En halunut tehdä omia ratkaisuja.

Jotenkin tämä kaikki ajattelu johti siihen, etten suunnistanut. En kertakaikkiaan. Luin karttaa harvakseltaan, suuria kohteita. Tiedän kyllä mistä juoksin. Havainnoin sentään lopun notkon ja laitoin sen kartalle. Sitäkään en ennakoinut. Lopulta rastinotossa en lukenut mitään. Katselin letkoja edessä, valitsin ajolinjoja ja jatkoin kunnes letka hajosi ja otteet edessä näyttivät yhtä epävarmoilta kuin omani.

Tilanteen herraksi

Nyt on helppo olla jälkiviisas ja sanoa, että olisi pitänyt suunnistaa itse muista välittämättä. Mutta onko muiden huomiotta jättäminen edes tavoiteltavaa? Sanotaan, että kannustava kotiyleisö voi olla jalkapallojoukkueen kahdestoista pelaaja. Ei se ole sitä, jos pelaajat eivät kuuntele katsomoiden pauhua. Mick Jaggerkään ei voi vain soittaa kappaleita, vaan hänen täytyy aistia yleisöä ja ottaa se mukaan tekemään spektaakkelia. Mutta Jaggerin täytyy hallita yleisöä, eikä antaa sen hallita itseään.

Nyt päästään oikeille jäljille. Viestisuunnistuksessakin on tärkeää seurata toisten kilpailijoiden liikkeitä, mutta muiden kilpailijoiden ei saa antaa viedä mukanaan. Viesteissä omien ratkaisujen tekeminen ei ole tavoittelemisen arvoista. Tai ehkä sentään ankkuriosuudella. Letkassa pysyminen on tärkeämpää. Mutta letkassa ei pysy vain siinä juoksemalla. Rastit eivät löydy itsestään. Tilanne on aina epävakaa, kun on kysymys suunnistuksesta. Pitää kyetä hallitsemaan tilanne, eikä antaa tilanteen hallita itseään.

Mutta matkalla oikeisiin suoritustapoihin on kuoppia. En kenties ole maailman taitavin yömies, mutta osaan suunnistaa yöllä, kunhan suunnistan omalla tavallani. Suunnistan yöllä hieman kulmikkaasti ja nykien. Tukeudun suuriin kohteisiin, vedän voimalla niitä päin. Vaikeissa paikoissa jarruttelen, jottei virhettä syntyisi. Mutta letkoissa on eri rytmi, niissä kulku on tasaista dieseliä. Tuntuu turhauttavalta kelata letkan ohi ja sitten jarrutella ja antaa samojen selkien taas painua edelle. Pitäisiköhän ryhtyä tähän leikkiin vai opetella sujuvuutta?

Pahempi ongelma ovat kuitenkin väärät mallit, joiden poisoppiminen vie aina aikansa. Joskus nuorempana, kun taitoa ja vauhtia oli vähemmän, toteutin viestisuunnistusta isolla V:llä. Valitsin oikeat letkat ja luotin, että ne vievät rastille. Katselin ympärilleni, kuka osaa suunnistaa, kuka oikeasti tietää minne menee. En koskaan toteuttanut rastinottoja. Virheen jälkeen lähdin aggressiivisesti kartta rullalla kelaamaan selkiä kiinni. Välillä onnistuin, toisinaan epäonnistuin. Taisin olla usein tyytyväinen suunnistukseeni. Myöhemmin olen miettinyt, mihin suunnistukseen?

Kevätyössä on taas aikaa opetella letkajuoksua. Olen kertonut itselleni, että olen osuuden taitavin suunnistaja. Ainoa, johon voin oikeasti luottaa. Toivottavasti ei tule juostua liian aggressiivisesti.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi