Jälleen yksi SM-kisa listoille. Eräällä tavalla ymmärrän sen, jos keskenkasvuisena koltiaisena sorrun kymmenen minuutin virheeseen, mutta että kaksikymppisissä ja vielä SM-kilpailuissa. Luulisi siihen mennessä jo pojan oppineen. Mutta ei. Kertakaikkiaan ei.
Syksyllä 2001 olin hyvässä kunnossa. Juoksin viimeistä vuottani juniorisarjoissa ja halu menestyä oli kova. Normaalimatka sopi matkana minulla selvästi parhaiten, joten tavoitteena oli ei enempää eikä vähempää kuin suomenmestaruus.
Ajattelin lähteä kisaan maltillisesti - ykköstä vajaa minuutti. Lisäsin vaistomaisesti vauhtia. Seuraavat välit menivät hyvin ja vitosella olin jo toisena vain 4 sekuntia kärjestä.
Kutosväli oli ensimmäinen pidempi väli. Vasemmalta vai oikealta? Vasemmalta. Alkumatkan sain juosta jo karsinnasta tuttua reittiä ja tämän jälkeen vielä jonkin matkaa polkua. Yhteensä kilometri pelkkää juoksua.
Juoksin minkä pääsin. Polulla aloin katsella rastinottoa. Se vaikutti aika hankalalta. Päätin vetää varman päälle eli ensin mäen alarinteessä poikittain kuviorajalle ja sitä pitkin aivan rastin viereen, josta rastinotto olisi helppoa. Alarinteen tiheikkö oli kuitenkin yllättävän hidasta ja lähdin hetken mielijohteesta mäkeen.
Minun suunnistustaidollani ei rinteen pieniä muotoja luettu. En edes yrittänyt. Päälle suurinpiirtein oikeaan suuntaan ja sieltä sitten kiinni. Päällä tulin suolle ja vilkaisin karttaa. Sekunnin murto-osassa päättelin olevani kolmesataa metriä vasemmalla. Vauhdilla suoraan pohjoiseen. Matkalla maasto ei aivan täsmännyt, mutta suunta oli oikea ja odotin tasannetta, jolla rasti olisi. Lopulta aukko pysäytti.
Pyörittelin karttaa, enkä ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Olin neljäsataa metriä pohjoisessa. Fiilikset olivat maissa. Käännyin takaisin. Rastinotto näytti pahalta ja hoin itselleni, että nyt rauhassa. Ei auttanut. Vielä piti kiertää yksi sakkorinki ennen kuin rasti löytyi.
Väli oli kieltämättä ihan hyvä. Vasen reitinvalinta vaikutti hyvinkin houkuttelevalta, mutta ehkä tasapainoisempi oikea valinta olisi ollut parempi. Mutta ei vika ollut valinnassa. Kun tuli mäen päälle ja suolle, niin olisin varmasti viidessä sekunnissa pystynyt paikallistamaan itseni pommivarmasti ja siitä olisi ollut matkaa rastille alle sata metriä. Mutta 5 sekuntia ja sata metriä ei kelvannut, vaan valitsin puoli sekuntia ja reilun kilometrin. Mitenkäs se menikään: Älä hätäile, älä hätäile...
Arvioin, että virhe olisi suuruusluokkaa seitsemän minuuttia. Todellisuudessa hävisin yli 10 minuuttia. Laskeskelin, että jos häviän kärkeen 10 minuuttia, niin olen vielä plaketeilla.
Olin lopulta 14., hävisin kilpailun voittaneelle Wickholmille vajaan vartin. 10 sakkiin pääsemiseksi tappiota olisi saanut tulla "vain" 11 ja puoli minuuttia. Plaketit jäivät haaveiksi lopullisesti loppumatkan pidemmille väleillä. Epähuomiossa parisataa metriä laskettelurinnettä edestakaisin pystysuunnassa ja muuta pientä kivaa. Vaativat kartanlukuvälit sujuivat puolestaan erinomaisesti.
Henkilökohtaista SM-mitalia ei meriittilistalle tullut koko syksynä, mestaruudesta puhumattakaan. Miehissä sitten...
Ei kommentteja :: Kommentoi