Tuomo Mäkelä

Kevätspesiaali 2003: 6. Tiomila 2000

Taas on hyvä palata juurille. Kyseessähän olivat pahimmat mokat, eivät hienoimmat pummit. Toki korrelaatio on löydettävissä: Usein pahat mokat ovat tyylikkäimpiä pummeja. Mutta aina näin ei ole. Suurviesteissä on ollut tapana tehdä työ ilman hienouksia ja siihen pyrittiin myös vuoden 2000 Tiomilassa.

Pääsin ensimmäistä kertaa suurviesteissä Ankkurien ykköseen. Käteen lyötiin kuudes osuus, tämän vuotiseen malliin pitkän yön jälkeinen lyhyt yöosuus.

Tilanne päällä

Odottelen puomilla. Kärkiletka menee, mutta Parttimaata ei näy. Odotan hermostuneena. Aikaa kuluu ja ketään ei näy. Tulee seuraava letka. Siinä on Parttimaa. Kartta käteen ja vauhdilla koolle.

Olen alussa vähän pihalla. Yritän seurailla muita. Joudun kuitenkin omaan letkaani. Rastinotto on hankala. Tulen aukolle. Ympäri ja rastille.

Kakkosvälillä olen taas letkassa. Fincke vetää. Tulee turvallinen olo. Aukon kulmasta metsään. Notkon yli ja mäkeen. Rastia ei näy. Sahaan rinnettä letkassa. Ei täsmää. Onneksi on muitakin ajattelen. Lopulta oivallan, mäki on väärä. Koukkaan toisen hajonnan kautta omalle ja olen yksin.

Kolmoselle rauhoitan. Nyt maltilla. Ei auta. Usko loppuu ennen rastia ja vedän vasemmalle. Nelosväli on vaativa, vaikka rastipiste onkin helppo. Juoksen uria suunnalla. Yritän ottaa kiinni ennen rastia, mutta löydän itseni rastin takaa polulta.

Tulen yleisörastille. "Nyt rauhassa!" kuuluu nauhan takaa. Olen jäänyt varmaan vartin. Ainakin siltä tuntuu.

En osaa vetää missään vaiheessa rennosti. Pakotan itseäni suunnistamaan. Loppumatkalla tulee jatkuvasti pieniä koukkuja. En tiedä pitäisikö juosta hitaammin vai nopeammin. Haluan vain pois täältä.

Miksi?

Kisaa edeltävänä päivänä fiilis oli hyvä. Olin päättänyt vetää varman perusjuoksun. Ei mitään ekstraa. Muut kyselivät, että jännittääkö. Ei jännittänyt.

Pidettiin palaveria, nostatettiin juokkuehenkeä. Viesti alkoi tuntua todella tärkeältä. Nyt ei saisi epäonnistua. Toiset yrittivät luoda minullekin kisafiilistä, mutta minä en halunut sellaista. Siitä ei olisi minulle muuta kuin haittaa. Hoin peruspeliä ja yritin saada ajatuksia pois viestistä. Mutta se ei auttanut. Minä olin hermostunut. Sisäisesti, en vielä ulkoisesti.

Matkalla kisapaikalle kuuntelimme viestiä radiosta. Meidän alkumme oli ollut kohtuullinen. Sitten neljännellä osuudella Cassu nosti meidät kolmansiksi. Minua ja viestiä erotti enää pitkä yö, joka oli putki. Jos ei ihmeitä tapahdu, niin pääsisin kärkiletkassa metsään. Nyt on pakko onnistua. Pakko!

Mutta pitkällä yöllä tapahtuu aina ihmeitä. Tämä oli se vuosi, jolloin muuan Öystein Kristianssen lähti 20 minuuttia kärjen perään ja vaihtoi kärjessä. Väliajoissa olimme aluksi hyvin, sitten ei mitään. Mietin, mitä oli sattunut. Vai oliko mitään? Mietin Parttimaata. Turhaan. Puoli tuntia ennen lähtöä olin aivan hermona. Lähdin verryttelemään ja yritin saada ajatuksia kasaan. Yleisörastilla Parttimaa oli kärkiletkassa. Se hieman rauhoitti. Tai ei. Vaihtoon oli vartti. Yritin jälleen rauhoittua, mutta nyt oli jo myöhäistä.

Kisan jälkeen

Hölkkään seurateltalle. Kuulen, että jäin 20 minuuttia kärkeen. Kuudella kilometrillä. Kärjeltä meni 40 minuuttia, minulta tunti. Lähden verryttelemään. Nyt haluan olla yksin. Mietin viestiä. Harmittaa muidenkin puolesta. Etenkin muiden puolesta. Minä olen ansainnut tämän, eivät muut.

Pesun jälkeen kävelen takaisin teltalle. Kuulutuksessa Ankkuria pyydetään itkumuurille. "En kai minä?" on ensimmäinen ajatus. Käyn päässäni nopeasti läpi kaikki rastit. Varmasti katsoin koodit. Kuulen, että se on viidenneltä osuudelta. Nyt ei tämä viesti mene yksin minun piikkiini. Tuuletan vähän. Aiheetta.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi