Tuomo Mäkelä

Yksi väli

Minulla on viime aikoina ollut huono omatunto, kun olen lukenut kirjaa Lore of Running. Ei kirjan lukemisessa itsessään mitään pahaa ole - itse asiassa teos vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta - mutta ylimääräisen ajan käyttäminen juoksuvauhdin hiomiseen tuntuu väärältä, kun viime viikkoina suunnistusta on ajateltu vain ne pakolliset minuutit.

Onhan taitoharjoituksia syksyn kuluessa tahkottu kohtuullinen määrä, mutta ei se riitä. Pitäisi keskittyä suunnistukseen enemmän, käyttää aikaa myös kirjoituspöydän ääressä: analysoida suorituksia, katsella karttoja, miettiä reitinvalintoja, hahmottaa käyriä.

Viime talvi meni suunnistuksen osalta pahasti penkin alle. Jotenkin kokonaisvaltainen keskittyminen asiaan puuttui. Tänä talvena täytyy ottaa itseä niskasta kiinni. Kun kalenterista voi lukea, että varmoja suunnistuspaketteja heitetään eteen pitkin talvea, auttaa se vähän. Ensinnäkin itse suunnistaminen on hyödyllistä ja toiseksi suunnistusharjoitukset stimuloivat suunnistuksen ajattelemista myös muina aikoina.

Weckmanin Janne on pitkin syksyä pudotellut blogiinsa varsin mielenkiintoisia käyrähahmotelmia. Olen jotenkin ollut havaitsevinani, että oma suunnistustekniikkani on hieman pelkistetympää. Niinpä päätin itsekin tehdä yhdestä välistä samantyyppisen hahmotelman. Väli on pidemmän taitoharjoituksen ykkösväli, jonka juoksin viikon ennen joulua, lauantaina.

Rastivälin analysointia

Sinänsähän väli on simppeli. Rasti sijaitsee ison mäen takana ja rastinotto on helppo toteuttaa mistä suunnasta tahansa. Sen sijaan reitinvalinnassa on pientä pohdittavaa, vaikka suurta ajallista eroa reitinvalinnoilla ei taida olla. Valitsin hieman vasemmalta kiertävän valinnan. Se tuntui helpoimmalta toteuttaa.

Jälkikäteen viimeisen mäen oikealta kiertävä reitinvalinta alkaa tuntua paremmalta, koska rastille lähestyminen vasemmalta rinnettä pitkin ei ollut yhtä nopeaa pudottelua kuin olin ajatellut. Käytännössä vasen reitinvalinta olisi kannattanut vetää tieltä asti, varsinkin kun maastossa oli jo joitain senttejä lunta, mutta kun harjoituksissa oltiin ja vieläpä sen alkumetreillä, niin poissuljin tievaihtoehdon mielestäni. Ja ei suora valintakaan ole niin huono kuin ensi silmäyksellä näyttää. Viimeisessä mäessä joutuu ottamaan 15 metriä ylimääräistä, mutta matkaa säästyy ja rastille on helppo tiputtaa.

Alla olevassa kuvassa on esitetty se, mikä kuva välistä reitinvalinnan tehtyäni minulle muodostui. Perussettiä.

Väli kohde kohteelta

Seuraavassa kuvassa on havainnollistettu niitä kohteita, joiden avulla välin suunnistin. Aikaa itse suorituksesta on vierähtänyt jo puolitoista viikkoa, ja vaikka olen kyseisen välin kaaviokuvan piirtämistä suunnitellut jo pidemmän aikaa, ovat jotkin yksityiskohdat saattaneet unohtua. Kuitenkin tärkeimmät kohteet löytyvät kuvasta.

Ensin lammen ympäri vasemmalta ja polulle. Vasemmalla näkyvä aukon reuna varmistaa sijainnin.

Seuraavaksi laakean mäkialueen yli suolle. Tämä on tyypillinen kohta, jossa koen lukevani vähemmän kuin keskivertosuunnistajat. Tässä kyseisessä harjoituksessa luin kohdassa varsin paljon, olihan harjoitus vasta aluillaan, mutta todellisessa tilanteessa edettäessä lähellä kilpailuvauhtia, tuskin ennakoisin mitään. Arviosuunnalla on helppo edetä, kun kulkukelpoisuus ja näkyväisyys ovat hyviä. Toisaalta ei ole kriittistä, mikä on se täsmällinen kohta, josta tuleva suo ylitetään. Sikäli, kun jotain selkeä maastosta löytyy, sen yleensä laitan kartalle.

Viivan alle jää kaksi selvää notkoa, joista toisen lukisin varmasti, vähintäänkin maasto edellä. Mäen kärki tai hieman vasemmalle ajauduttaessa kaksi pistekumparetta varmistaisivat sijainnin. Tässä tapauksessa luin mäen kärjen oikealla, minkä avulla tiesin, mistä kohdasta viimeisen kumpareen ylitin. Kumpareen päällä olleita apukäyräkumpareita en lähtenyt lukemaan.

Suolla muodostin tulevasta mäestä kuvan. Mäen etureunalla oli pitkä nenä ja olin sikäli hyvin kartalla, että tiesin osuvani keskimmäiselle tasanteelle. Pistekumpareet ja avokallio antoivat ymmärtää, että tasanteen kärki on terävä, mutta en ajatellut sen enempää kumpareita. Lisäksi huomioin pohjoisen tasanteen eteläkärjen.

Käytännössä osuin mäkeen, kuten olin suunnitellut. Havainnoin tasanteen eteläkärjen, tarkistin myös pohjoisen tasanteen eteläkärjen. Pieni suo erottui kasvillisuutensa puolesta selvästi, joten luin sen myös kartalta. Kumpareisiin en kiinnittänyt mitään huomiota.

Raakaa pelkistystä

Tästä eteenpäin lähdin juoksemaan rinnettä pitkin ilman mitään selvää ennakkoa tulevasta. Ainoastaan tiesin, että rinteessä pitäisi pysyä. Jos ollaan liian ylhäällä, rinne loppuu. Jos liian alhaalla notko alkaa paistaa. Käytännössä näin suuren alhaalla menevän notkon, vaikka olin kohtuullisen ylhäällä rinteessä. Tästä pystyin arvioimaan oman korkeuteni ja jatkoin sillä tiedolla hyvin mielin eteenpäin, vaikka notko ei myöhemmin enää näkynytkään.

Rinteessä juostessani ennakoin aivan rinteen lopussa olevan terävän nenämuodostelman, joka kulki poikittain rinteen suuntaisesti. Tiedostin rinteen loppuvaiheilla olevani hieman liian ylhäällä, koska rinne loppui oikealla. Pudottelin loivasti alaspäin ja näin ennen nenää olevan notkon. Laitoin sen kartalle ja katsoin nenässä olevan välin kartasta, sitten maastosta ja pujahdin siitä nenän yli ja suolle.

Käytännössä olisi varmaan ollut paikallaan lukea rinteessä muutakin, mutta jotenkin kartta näytti sellaiselta sillisalaatilta, ettei sen tavaaminen houkuttanut. Näin kirjoituspöydän ääressä on helppo todeta, että rinteessä olisi ollut tasanne, jonka päässä kumpareita. Sitten notko, jonka takana kahden käyrän kumpare, jonka jälkeen tultiinkin jo itse notko-nenä yhdistelmälle, jonka luin.

Taisin kyllä juosta aavistuksen ylempänä, joten aivan viivan alle edellä mainitut kohteet eivät jääneet. Paitsi tasanne, jonka tarkemmin ajateltuna taisin jopa lukea. Jotenkin yksittäisen tasanteen lukeminen kartasta tuntuu paljon yksinkertaisemmalta kuin kahden käyrän kumpareen, joka on täytetty yksityiskohdilla. Maastossa voi olla toisin. Kahden käyrän kumpare olisi ollut paikallaan ennakoida, koska ainakin kartasta näyttää, että se oli varsin selkeä piste, mutta jotenkin se jäi lukematta sekä huomaamatta. Olin siinä kohdassa käyrän liian ylhäällä, eikä niska taipunut tarpeeksi.

Suon jälkeen hyppäsin mäkeen, josta olin ennakoinut tasapäällystäisen nenän ja siinä vasemman puoleisen kumpareen. Pistekumpareessa muistan olleen Halikko-viestin online-rastin, mistä tiesin, ettei piste ole yhtä irrallaan mäestä, kuin nopeasti voisi ajatella. Oikeasti en ennakoinut takarinteestä mitään. Katsoin jyrkänteet mäen takarinteessä ja totesin, että sellaisella kulmalla rinne läpi, että notkoon pudotetaan jyrkänteiden oikealta puolelta. Siitä rastille pääsee rinnettä seuraten.

Viistin korkeimman kohdan pään yli. Rinteessä olleella toisella notkolla varmistin sijaintini kartasta ja käänsin enemmän oikealle rinteeseen. Pudottelin rinteen alas. Katsoin aukon kartasta ja sen laidalla rastikumpare näkyikin. Loppumatka sujuikin jalkoja heilutellessa.

---

Kommentoi

---

Voihan se olla noinkin, vaikka toisaalta keep it simple stupid, eikä kannata kompastua omaan nokkeluuteensa. Kun vain aina tietäisi, mitä sanontaa kuuluu soveltaa.

mäksä - 30.12.2005 klo 13.55

---

En tiä. Mut voi olla, että vähän liikaa pelkistystä. Mites sen joku joskus muotoilikaan: "joka lukee eniten, pummaa vähiten."

Dr Venkman - 29.12.2005 klo 21.05

---

Jos... ja tuskin siltikään.

mäksä - 29.12.2005 klo 10.06

---

Näyttä laatu korvaavan määrän. Jos analysoit kaikki välit näin huolellisesti niin
a) on parempi suunnistaa vähemmän ettei tule niin paljoa välejä
B) lopettaa muut hommat että ehtii
c) voi olla että lippu löytyy kesällä...

eEPi - 28.12.2005 klo 15.34