Tuomo Mäkelä

Kolme pummia

Kun tajusin rastipäivillä tehneeni kolmen minuutin virheen, olin aivan maissa. Olin päättänyt juosta lauantain varmasti, ilman sinkoilua, ilman suuria virheitä. Se oli minun karsintani ja sunnuntaina olisi finaali. Ja sitten nopeasti muutamassa sykäyksessä minulle hahmottui, että olin tehnyt jotain, mikä merkitsi suurta virhettä ja joka paperilla näytti puhtaalta sinkoilulta. Jos kyseessä ei olisi ollut kaksipäiväinen kilpailu, olisin saattanut luovuttaa. Nyt tyydyin lupaamaan itselleni, etten enää koskaan tekisi näin suurta virhettä.

Se lupaus ei pitänyt viikkoakaan.

Tiistai

Tiistaina juoksin rinnesuunnistusharjoituksen kartalla, jonka nimi oli Kauhee. Jos maasto olisi sijainnut Varsinais-Suomessa, olisi se saattanut tarjota nautinnollista suunnistusta vauhdikkaine avokalliorinteineen.

Mutta maasto sijaitsi Pohjois-Karjalassa, keskellä jotain, mitä puhekielessä usein kutsutaan termillä "ei mitään". Maastopohja oli raskas ja metsä suurta kuusikkoa, jossa näkyväisyys oli rajallinen. Jos rasteja halusi löytää suoraan, oli jatkuvasti syytä olla varpaillaan.

Kutoselta lähdin kolmatta kertaa viistosti kohti alarinnettä. Rastivälillä oli vähän luettavaa ja selkeitä maastokohteita.

Omasta mielestä ainoa oikea tapa toteuttaa väli on juosta se hieman oikealta laakean mäen yli. Takarinteen notko tulisi nähdä, koska rastia ennen oleva tasanne ei välttämättä olisi maastossa selvä.

Todellisuudessa tiputin hieman liian aikaisin suolle, leikkasin sen yli liian jyrkästi ja vain viistin laakean mäen reunaa. En jaksanut nousta takaisin mäelle ja ottaa rastia ylhäältä, vaan lähdin puskemaan suoraan rinteeseen. Toivoin löytäväni tasanteen rinteestä ja rastin sen takaa.

Mielestäni löysin tasanteen ja sitten jotain muotoa, mutta en saanut sitä kartalle. Hetken juoksin ympyrää, kunnes epäilin tulleeni liian pitkälle. Juoksin rinnettä takaisin ja tulin eteläisempään mäkeen. Sieltä juoksin laakean mäen ylärinteessä olevan notkon kautta rastille.

Kahdeksan minuuttia. Mitä me tästä opimme?

Jos Varsinais-Suomen avokallioilla keskittyminen herpaantuu hetkeksi ja ajautuu viivasta sivuun, saa itsensä usein helposti kartalle ja uudesta sijainnista voi jatkaa suoraviivaisesti rastille ilman sen suurempaa ajanhukkaa.

Rinteissä täytyy olla tarkempi. Jos putoaa kartalta, kiinni saaminen voi olla vaikeaa. Toisaalta rinteissä ei voi suunnistaa millä viivalla tahansa. Kaikkialla ei ole luettavaa, jonka avulla voisi edetä turvallisesti. Varsinaissuomalaiselle käyrä rinteessä ei ole se maastokohta, josta tartutaan kiinni ja jota pitkin juostaan puoli kilometriä seuraavalle rastille. Rastinotoissakin on rinteissä rajallisesti varmoja vaihtoehtoja. Viistorinnerastinotot kannattaa suosiolla jättää norjalaisille maailmanmestareille.

Jos rastivälillä tapahtuu virhe, on usein järkevää realisoida se sekunneiksi ennen kuin rastinotto ehtii muuttaa sen minuuteiksi.

Keskiviikko

Keskiviikkoiltana kävimme juoksemassa käyräkarttaharjoituksen Petronkankaan supikossa. Maasto oli hyväkulkuista mäntykangasta, mutta silti vaativaa. Siis pelkkää priimaa. Taktiikka harjoituksessa oli yksinkertainen: Juokse suoraan, lue kaikki.

Seiskavälin puolivälissä putosin kartalta. Olin valmiiksi hieman vasemmalla ja ajauduin samaan suuntaan lisää. Toukon selkä tuli näkyviin ja ajattelin sen johdattavan minut rastille. Yritin samalla lukea itseni takaisin kartalle, mutta hyvää arvausta pidemmälle en tahtonut päästä. Lopulta samalla hetkellä kun tajusin, että Touko ei todellakaan tiedä, minne on menossa, pääsin kartalle.

Lähdin nopeasti kohti rastia. Rastin ympäristö oli nuorempaa metsää, jossa näkyväisyys ei ollut huipussaan. Paikasta, josta toivoin löytäväni rastin, löysin suppia, joiden pohjalla ei ollut kreppiä. Suppia oli paljon, enkä keksinyt, mitkä niistä olivat kartalla. Lähdin alaspäin ja löysin pientä muotoa lisää. En ollut enää varma mistään.

Lopulta tulin takaisin paikkaan, josta alun perin olin saanut itseni kiinni. Katselin ja ihmettelin ja lopulta totesin olevani juurikin siinä paikassa, minne olin itseni ensimmäisellä kerralla paikallistanut.

Lähdin taas kohti rastia, tulin taas samoille supille, enkä taaskaan saanut itseäni kiinni. Aloin taas epäillä kaikkea.

Vaelsin edestakaisin, kunnes näin tien. Olin piirtänyt itselleni lisälenkkiä ja muovin sisältä löytyi myös tavallinen kartta. Otin sen esiin, katsoin mistä tie kulkee ja paikallistin itseni jälleen ja jälleen kerran oikein. Seuraavalla hyökkäyksellä kohti ympyrän keskipistettä löysin rastin. En suoraan, mutta kuitenkin.

Kaksitoista minuuttia. Mitä me tästä opimme?

Suunnistus oli helppoa silloin, kun luettavana oli kahden käyrän suppia ja mäkiä, mutta johtuen maastosta ja osittain kartoitustyylistä yhden käyrän muotojen lukeminen oli poikkeuksellisen hankalaa.

Suunnistan yleensä Varsinais-Suomessa ennakoiden suurempia kohteita ja lukien yhden käyrän kumpareita maastosta varmistukseksi oikeasta reitistä. Mutta Petronkankaan supikossa yhden käyrän muodot olivat usein tulkinnanvaraisia. Monin paikoin maasto kumpuili epämääräisesti puolelta toiselle, eikä minulle selvinnyt, mitä oli kuvattu, tai miten se oli kuvattu. Suppa saattoi helposti näyttää notkolta, toisinaan taas korkeampi suppien väli kumpareelta.

Jos yhden käyrän muotoja tällaisessa maastossa haluaa lukea, ne on ennakoitava. Silloin silmä näkee asiat useammin kartoittajan tavoin.

Lauantai

Juoksin lauantaina Juuan vuoden 2003 SM-normaalimatkan maastossa pitkän maastolenkin. Ratani kulki osittain samoja uria silloisen miesten pääsarjan radan kanssa ja mm. juoksemani kasiväli oli käytössä myös kilpailuissa.

Silloisella SM-normaalimatkallahan testattiin ennen muuta etenemistaitoja ja omankin harjoituksen teema oli sujuvassa välien juoksemisessa. Etenin välin mielestäni hyvin. En ehkä kulkenut optimireittiä, mutta eteneminen oli melko suoraviivaista ja sujuvaa, eikä ylimääräistä nousua tullut kohtuuttomasti.

Lähdin rastinottoon varmasti avosuon kautta. Ajattelin ensin juosta rastille nenää pitkin, mutta pudotin kuitenkin notkoon. Jatkoin sitä hieman liian pitkälle rastin itäpuolella olevaan notkoon. Tajusin kuitenkin virheeni ja palasin takaisin, mutta en löytänyt rastipistettä saati pukkia.

Nousin takaisin ylös, laitoin supat ja kumpareet kartalle ja palasin rinteeseen, mutta mitään ei löytynyt. Haravoin rinnettä luoteeseen ja lopulta palasin avosuolle ottamaan vauhtia. Se oli juuri siellä, missä sen oletinkin olevan.

Lähdin avosuolta polvisuunnalla ja kävellen kohti rastia. Luin kaiken, mutta rastikumparetta, eikä pukkia löytynyt. Jatkoin rinnettä hieman eteenpäin kaakkoon ja totesin tulleeni pitkäksi. Luovutin jatkoin eteenpäin.

Yksitoista minuuttia, eikä siltikään leimaa. Mitä me tästä opimme?

En tiedä, en ymmärrä. Mädi sanoi, että pukki oli tallessa ja siellä missä pitikin. Pitäisi tyytyä juoksemaan vain helpoissa avokalliomaastoissa. On paljon mukavampi mennä nukkumaan, kun edes luulee osaavansa suunnistaa.

---

Kommentoi

---

Hyviä juttuja sinulla, ilo lukea näin vanhemmankin suunnistjan.

Arkoo - 24.8.2006 klo 16.22

---

Mitä tästä siis opimme:
Jos osaa suunnistaa Varsinais-Suomessa ei se suinkaan tarkoita vielä sitä, että osaisi suunnistaa.
Yhtään.

PK - 15.8.2006 klo 16.02