sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Syksy tulee, minä en

[ mäksä :: 30.8.2006 ]

"Miten iso se se?" kysyy naisfarmaseutti keskustellessamme jalassani olevasta karvatupentulehduksesta. "Kaksi senttiä, neljä senttiä halkaisijaltaan?"

Mietin hetken, mitä kysymys tarkoittaa. "Siis kuinka suuri tulehdusalue on?"

"Niin"

"No, se on puoli reittä", sanon hämilläni hahmotellen kokoa käsilläni, "molemmissa jaloissa." Koko keskustelun saama käänne alkaa hieman pelottaa.

"Siinä tapauksessa puhutaan ennemminkin paiseesta ja kortisonit eivät auta", hän pyörtää aiempaa näkemystään. "Yleensä sitä hoidetaan antibiooteilla."

En ole aivan varma, halusinko kuulla juuri tämän.

* * * *

Istun tietokoneen ääressä ja juon kaljaa. Ajattelen kaikkea ja samalla en mitään. Tartun johonkin, mutten jaksa innostua siitä viittä sekuntia pidempään.

Olen kärvistellyt kohta kaksi viikkoa ihmetellen, mikä minua oikeasti vaivaa. Se on kohtuullisen rasittavaa. Huomaan, että henkinen luovuttaminen on lähellä. Se olisi ehkä itsensä kannalta helpointa. Olen niin onnettoman huono olemaan telakalla. Joka suhteessa.

Jos telakalle joutumisesta kuulisi etukäteen, eläminen olisi paljon helpompaa. Tieto tulisi postissa kuin kertausharjoituskutsu. Sinä ja sinä päivänä voit laittaa elämäsi varastoon ja unohtaa kaikki ne asiat, joita haluaisit oikeasti tehdä. Olisi aikaa asennoitua tilanteeseen. Eikä päässä olisi loistavia suunnitelmia, joita ei haluaisi kirveelläkään muuttaa.

Ja sitten kun tietäisi, kuinka kauan paskaa kestää. Tällainen ehkä huomenna, parin päivän päästä kaikki on ohi -ajattelu on kuin juoksisi kerta toisensa jälkeen pää edellä betoniseinään. Mutta kun koko vuoden on tehnyt hyvin töitä ja timantti on hiomista vaille valmis, tuntuisi tyhmältä luovuttaa. Haluaa uskoa siihen, että vielä on mahdollisuuksia. Mutta kai jokaisella on piste, missä selkäranka katkeaa.

* * * *

Jos tässä on viime aikoina yrittänyt leikkiä urheilijaa, niin uusimmat juonenkäänteet oman elämän draamasarjassa kuulostavat kunnon amatöörin puuhastelulta. Jälkiviisaus on tietysti helppoa. Olisit tehnyt niin ja niin. Plaa, plaa... Tavallaan ymmärrän itseäni. Tämä maailma ei vain ole täydellinen ja joskus kun ei osu, niin se ei osu.

Enhän ensin edes tiennyt, mikä minuun iski, kun keskiviikkoiltana jalat alkoivat punottaa. Viimeiseen vuorokauteen en ollut tehnyt mitään muuta kuin käynyt hieronnassa ja kun vaiva iski reisiin, niin ajattelin, että kyseessä saattaisi olla jokin allerginen reaktio. Sellainen on tullut minulle kerran aikaisemmin, päivää ennen viime vuoden SM-sprinttiä ja oireet vaikuttivat hyvin samankaltaisilta. Silloin vaiva meni yhdessä yössä ohi ja sellainen oli usko tälläkin kertaa.

Seuraavana päivänä jalka oli täplillä. Spekuloin edelleen allergiateoriaa. Ei vaiva vaikuttanut kovinkaan pahalta. Yritin juosta, mutta sykkeet olivat ylhäällä. Toivoin, että jalat alkaisivat päivän aikana parantua. Se, mikä nopeasti tulee, nopeasti lähteekin.

Perjantaina alkoi vaikuttaa jo oikeasti huonolta. Täplät alkoivat märkiä ja hommasin kortisonivoidetta. Näytti siltä, että jokin bakteeri olisi mukana juonessa. Toivoin, että asia kääntyisi viikonlopun aikana parempaan suuntaan.

Viikonloppuna johtavaksi teoriaksi nousi karvatupentulehdus. Se lähti voiteella paranemaan. Jalka näytti esteettisesti kauniimmalta, mutta sykkeet eivät tulleet alas. Juoksin sunnuntaina. En tiedä, oliko erityisen viisasta, mutta ei maanantaina tuntunut sunnuntaita huonommalta.

Nyt tässä on viikko lisää kärvistelty. Rakkulat alkavat olla poissa, mutta tulehdus vaivaa yhä. Se ei ole paha, mutta sitkeä.

Niin ja se jälkiviisaus. Tietysti heti olisi pitänyt juosta lääkäriin, ottaa antibiootit ja homma olisi todennäköisesti poissa päiväjärjestyksestä. Mutta terveyskeskusten lääkärikunta on jo ajat sitten menettänyt henkilökohtaisen luottamukseni ja kunnioitukseni siinä sivussa. Ne eivät ymmärrä minua, enkä minä en ymmärrä niitä.

Meillä on eturistiriita. Lääkäri maksimoi parantumisen odotusarvoa, minä haluaisin minimoida haittojen odotusarvon. Siinä on valtava ero.

* * * *

Joskus vuonna 1900 ja osia, kun juoksin vielä juniorisarjoissa, olin kevättalvesta leirillä Ruotsissa. Lauantaina kantapäähän iski tulehdus. Se oli niin kipeä, ettei sen kanssa edes tahtonut pystyä nukkumaan. Maanantaina jalka oli jo parempi ja minua jopa hieman hävetti mennä rasittamaan suomalaista terveydenhoitojärjestelmää, mutta olin luvannut käydä lääkärissä ja pidin sanani.

Lääkäri kauhisteli kantapäätä kovaan ääneen ja kirjoitti minulle antibioottikuurin. Kyselin siinä varovasti, että koskakohan sen kanssa voisi käydä lenkillä. Juu, viikkoon ei mitään saumaa. Kannattaa antaa parantua kunnolla.

Olin seuraavana päivänä juoksemassa ja jalka oli kunnossa.

Minulla on kesäisin ollut toisinaan ihottumaa reisissä. Ei mitään vakavaa, mutta hieman kiusallista. Kävin sitä yhtenä vuonna näyttämässä oikealla ihotautilääkärillä, jos hän tietäisi, mistä se olisi tullut tai miten siltä voisi välttyä. Lääkäri ei osannut vastata tähän, mutta määräsi minulle lääkkeeksi kahta eri salvaa, jotka tehosivat ihottumaan hyvin.

Voiteet olivat reseptillä ja kun ne parin vuoden kuluttua loppuivat, menin lääkärille pyytämään uutta paperia. Yksityisen ihotautilääkärin tuntitaksa oli sikäli huokea, että valitsin osoitteeksi kunnan terveyskeskuksen.

Sanoin lääkärille, että tällaista on ollut ennenkin ja tällaisia salvoja olen käyttänyt ja ne ovat toimineet. Lääkäri selitystä kuunneltua kallisti päätään ja alkoi näpyttää tietokonettaan. Kun sormet pysähtyivät, suu alkoi liikkua ja ulos tuli pari lausetta, jonka keskeisin termi oli antibioottikuuri. Mietin siinä suu auki, että olisiko käynyt liiaksi rouvan itsetunnolle, jos hän olisi myöntänyt itselleen oikean ihotautilääkärin tietävän taudin hoidosta häntä enemmän.

En edes harkinnut antibioottien hakemista apteekista. Ihottuma itsessään ei kuitenkaan vaikuttanut harjoitteluun juuri ollenkaan.

* * * *

Pitäisi tuntea joku lääkäri. Sillä tavalla, että se voisi oikeasti spekuloida asioita, eikä tarkkaan harkiten sanoisi niitä kolmea mahdollisimman vähän ylimääräistä informaatiota sisältävää lausetta jumalan totuutena.

Ja sitten sen pitäisi ymmärtää jotain urheilusta, tai mieluummin hieman enemmänkin, jotta se ymmärtäisi sen kontekstin, missä asioita spekuloidaan. Ja olla vielä kohtuullisen ammattitaitoinen lääkäri. Henkilökohtaisesti uskon, että lääkärin homma ei ole mitään marjanpoimintaa. Ehkä ne varmat reitinvalinnat pystyy jokainen löytämään, mutta optimireitinvalinta virheriskiarvioineen vaatii jo vähän osaamista.

Olisin voinut mennä terveyskeskuslääkärille. Hän olisi vastannut kaikkiin kysymyksiini mahdollisimman lyhytsanaisesti, määrännyt minulle antibioottikuurin ja kieltänyt urheilemasta vähintään viikkoon. En olisi tullut käynnistä hullua hurskaammaksi. Olisin nyt terve, mutta en olisi silloin voinut tietää, että se tapa millä asioita hoidettaisiin, takaisi optimaalisen valmistautumisen SM-pitkälle. Se kuitenkin oli päätavoitteeni. Todellakin oli.

Tätä nykyä taskussa on lääkärinlausunto, ettei antibioottikuuria välttämättä tarvita, koska tauti on parantunut jo niin paljon. Tästä lausunnosta on jo muutama päivä aikaa. Vähitellen ajan ajatella paranenko koskaan.

* * * *

Uskon sattumaan. Onneen. Huonoon tuuriin. Kuten asiaan yleensä viitataan. Todennäköisyyksiin. Koskaan ei voi tietää varmasti, miten asiat menevät. Parempi suunnistaja tekee virheitä harvemmin, mutta väärää rastiväliä voi alkaa lukea vaikka kauden tärkeimmässä kisassa. Se ei ole todennäköistä, mutta se on mahdollista. Koskaan ei voi tietää, ettei tänään tule virheitä. Ennemminkin voi olla mahdollisuus onnistua.

Vaikka virhe joskus onkin sattumaa, johtaa sellainen ajattelu väärään suuntaan. Ainakin, jos epäonnistumisia alkaa selitellä kerta toisensa jälkeen. Koville jätkille paistaa aurinko täsmälleen yhtä usein kuin kaikille vatusseillekin. Gaussin käyrä kohtelee kaikkia armottoman tasapuolisesti.

Se, että sain karvatupentulehduksen hieronnasta, oli osittain huonoa tuuria. En ole käyttänyt paljoa hierontaa, mutta aiemmin mitään vastaavaa ei ole tullut vastaan. Jos rehellisiä ollaan, en ollut mistään vastaavasta koskaan kuullutkaan. Ehkä jos olisin kuullut, olisin voinut muokata todennäköisyyksiä itselleni suotuisammiksi.

Mutta joka tapauksessa, ei tartuta pikkuasioihin. Paljon mielenkiintoisempaa on se, että viimeiset kolme syksyä ovat menneet enemmän tai vähemmän reisille. 2004 olin pari viikkoa flunssassa, 2005 montussa ja nyt on tämä perkeleen tulehdus. Ei se voi olla huonoa tuuria.

Mutta missä on vika? Yleensä syksy on ollut kevääseen verrattuna todellisen tulemisen aikaa. Viime vuosina, kun olen yrittänyt oikeasti harjoitella kesällä, niin kaikki on mennyt päin seiniä.

En tiedä. Täytyy miettiä. Joku toinen kerta. Nyt se on jo myöhäistä. Tämä syksy on piloilla.


Kommentoi


Joo, kyllä...

mäksä - 14.9.2006 klo 10.04


olen kuullut että noita tuppitulehduksia voi tulla hieronnasta jos hieroja käyttää liian vähän rasvaa

-T- - 14.9.2006 klo 9.52


Uusia kausia tulee, pääasia että saa muistoja se on tärkeää.. Rappulan avokalliolla taisi rastikärpänen purasta 80-ja 90-lukujen taitteessa.

Geograafikko Aurajoen rannasta - 2.9.2006 klo 17.19


Harvinaisen hyvä suunnitelma jopa sun keksimäksesi. Oikeastaan nyt kun on hanskat tiskissä, harmittaa loppukausi paljon vähemmän. Voi lähteä kisoihin rennosti ilman mitään paineita.

mäksä - 1.9.2006 klo 11.17


Harvinaisen paljon asiaa jopa sun tekstiksi. Muistuttaa jopa tosi paljon omia kokemuksia neljältä edelliseltä syksyltä ja samoja asioita tässä on tullut mietittyä. Itse olen spekuloinnut että olis paras löytää joku lääkiksessä opiskeleva kaunis suunnistajatar emännäksi.
Onhan tässä kuitenkin kautta jo aika paljon takana ja sulla on kevät kuitenkin mennyt hyvin, joten ei se muutama viikko/kuukausi suunnistajan elämässä niin suuri tappio ole. Ens kauel.

Pardal - 31.8.2006 klo 20.18


Vaikka tavallaan siihen uskookin, että jos haluaa leikkiä urheilijaa, sitä on leikittävä 24-7, monissa asioissa huomaa, että suurimpana urheiluna pitää harjoittelua - sitä mistä jää jälki harjoituspäiväkirjan tuntisarakkeeseen. Usein on valmis uhraamaan aikaa, vaivaa ja rahaa siihen, että harjoitusolosuhteet ovat kunnossa, kun taas resurssien käyttöä tukitoimintoihin kuten hierontaan, fysioterapiaan tai kunnon lääkärillä käyntiin miettii paljon tarkemmin. Viime vuonna kävin kerran Helsingin Urheilulääkäriasemalla (tai itseasiassa neljä kertaa saman asian tiimoilta), mutta pakko myöntää, että kynnys varailla sieltä aikaa on melko korkealla. Ehkä omaa suhtautumista siihen, mikä on urheilun kannalta tärkeää, tulisi harkita uudelleen.

mäksä - 31.8.2006 klo 14.45


Ainakin Helsingin Urh.lääkäriasemalta ja Mehiläisen puolelta on tullut juuri niitä kaivattuja neuvoja. Terveyskeskukseen kannata aikaansa urheilijan tuhlata.

tuttua tekstiä - 31.8.2006 klo 14.06


Vastaisuuden varalle: Mehiläinen, Diacor, Helsingin urheilulääkäriasema

SK - 31.8.2006 klo 12.32


No jos vaikka soittaisit seuraavan kerran meidän äijälle ja kertoisit multa terveisiä. Sen luulisi jollain muotoa osuvan tohon sun peräänkuuluttamaan lääkärikategoriaan. Sille ne mun muutkin kaverit soittelee...

eEPi - 31.8.2006 klo 10.46


tuttua kauraa - uutta matoa koukkuun.

t - 31.8.2006 klo 9.46