sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Kärsivällisesti kipeänä

[ mäksä :: 17.5.2007 ]

Olen viettänyt yliviivauskynän päiviä. Olen ruksinut kalenterista pois niin Prisma-rastit kuin SM-erikoispitkätkin. Näiden yliviivauksien jälkeen en tule toukokuussa juoksemaan yhtään kilpailua. Kevätkaudella, siis Jukolaan mennessä, tulen juoksemaan Suomessa todennäköisesti yhden sprinttiä pidemmän henkilökohtaisen kilpailun. Ja aivan kuin tässä olisi harjoiteltu ja asetettu henkilökohtaisia tavoitteita. Uhottu, että ollaan kunnossa pitkällä matkalla. Teot jäävät toistaiseksi tekemättä.

Olen ollut kipeänä. Tosin nyt onneksi jo melko terve. Silti tässä alkaa olla kaksi viikkoa viimeisestä kunnon harjoituksesta. Prisma-rasteille ei ole järkeä mennä nolaamaan itseään ja SM-erikoispitkille en ehdi 25 kilometrin kuntoon. Ei ole erityisen paljon ollut vaihtoehtoja.

Mielenkiintoisinta viime aikojen elämässäni nenäliinapaketti taskussa on ollut oma kärsivällisyyteni. Talvella, jos harjoitteluun on tullut viikon tai edes parin päivän tauko, olen ollut henkisesti täysin palasina, kun en ole pystynyt toteuttamaan kauniita suunnitelmiani. Nyt, vaikka päivä päivältä on käynyt selvemmäksi, että mahdollisuudet menestykseen SM-erikoispitkillä ovat menetettyjä, olen suhtautunut kaikkeen viileästi.

Koen, että talven harjoituskauden tehtävänä on harjoittelemalla usein ja paljon parantaa kilpailukauden suorituskykyä. Ajattelen kenties hieman naiivisti, että jokainen lyhytkin tauko harjoittelussa vaikuttaa suoraan tähän suorituskyvyn perustasoon.

Kilpailukaudella taas tehtävänä on realisoida talven harjoittelu tuloksiksi. Tavoitteena ei ole varsinaisesti parantaa suoritustason peruselementtejä, paitsi kesällä, vaan lähinnä viilailla jo olemassa olevaa suorituskykyä tuloskunnoksi. Pieni tauko tässä viilailussa on toissijaista. Aikaa viilailuun tulee, samoin kilpailuja, joissa talviharjoittelun tuloksia voi esitellä.

Toisaalta olen kokenut, ettei suorituskykyni ole ollut lähtökohdiltaan sillä tasolla, jolla sen omieni tavoitteideni ja suunnitelmieni mukaan pitäisi olla. Kilpaileminen vajavaisella suorituskyvyllä antaa aina huonompia tuloksia kuin täydellä suorituskyvyllä on mahdollista saada. Ei ole kiinnostavaa juosta kilpailuja, joissa tietää jo lähtöviivalla antavansa ratkaisevasti tasoitusta.

Toki, erot ovat marginaalisia. Tiomilassa juoksin kaikesta huolimatta varsin hyvin. Oikeastaan jo viikolla vetoharjoituksessa oli pitkästä aikaa hyvä tunne juoksuun ja ajatkin olivat kohdillaan. Elättelin toiveita siitä, että kulku todella olisi löytynyt. Kuitenkin Tiomila palautti hyvästä suorituksesta huolimatta maanpinnalle. Sain alkumatkasta Leonid Novikovin kiinni, joka eteni kovempaa kuin mihin yksin olisin pystynyt. Annoin puolivahingossa hänelle hieman siimaa ja lopulta tien ylityksen jälkeen kadotin selän. Tähän tietysti vaikutti se, että kyseinen selkä ei juossut pitkin sitä linjaa, joka vei minut suoraan rastille, mutta jos olisin ollut kunnossa, olisin kelannut siiman hetkessä umpeen ja tiheikössä olisin ollut henkilökohtaisesti todistamassa Novikovin tekemiä kaarroksia.

Vaikka fyysisesti koin tietyn terävyyden puuttuneen, oli suoritus teknisesti kohtuullinen. Parempi, millaista vähään aikaan olin saanut tehtyä. Vaikka juoksin yhdessä Novikovin ja Stora Tunan Prohazkan kanssa, jotka molemmat liikkuivat hieman minua liukkaammin, pystyin silti suunnistamaan ja uskalsin tehdä omia ratkaisujani, jotka useimmiten kannattivat. Eri hajonnat muiden ympärillä juosseiden suunnistajien kanssa eivät aiheuttaneet ongelmia. Tosin on myönnettävä, että kaksi kertaa kiireessäni juoksin vain selkää kiinni ja molemmilla kerroilla teko maksoi minulle selväni virheen.

Olin seitsemännen osuuden neljänneksi nopein ja nostin kahdeksan sijaa seitsemänneksitoista. Novikov tuli lopulta pari minuuttia jälkeeni vaihtoon.

Niin tuloksellisesti kuin suorituksellisestikin Tiomila oli paras kilpailu vähään aikaan. Silti en ollut suoritukseen täysin tyytyväinen. Minun odotuksieni ja niin fyysisen kuin teknisen suorituskyvyn välillä on kuilu. Tämä kuilu saa minut suhtautumaan kilpailemiseen välinpitämättömästi. En jaksa enää uskoa pystyväni tavoitteideni mukaisiin suorituksiin, joihin en aikaisemmillakaan yrityksillä ole kyennyt.

Toisaalta ajatteluni osoittaa, että pystyn nykyään suhtautumaan suoritukseeni ilman sen suurempaa tunteenpaloa. Pois lukien tietysti ne hetket, kun joku yleisörastilla huutaa matkaa edelliseen letkaan olevan enää minuutin.

Mutta ei sillä, että motivaationi urheilua kohtaan olisi laskussa. Oikeastaan luulen, että kaipaisin vain paria onnistumista, mutta mahdollisuuksia niihin ei ole vain suotu.

Välinpitämättömyyteni sairastelua kohtaan lienee enemmänkin vain sitä tiettyä realismia, jota olen itseeni tietoisesti istuttanut. Varsinkin nyt, kun en ole voinut määrittää mitään yksittäistä virhettä, joka olisi johtanut sairasteluuni, olen pystynyt ottamaan kaiken annettuna. Olen pyrkinyt edistämään tervehtymistäni, mutta hyväksynyt sen, että aikaa se ottaa. Osaltaan omaa ajatteluani ovat edistäneet parin viime syksyn takaiskut, jotka ovat opettaneet ymmärtämään, ettei tämä urheilu ole yhdestä SM-kilpailusta kiinni. Yksi PM-katsastus on tietysti tarina erikseen.

Kevätkauden henkilökohtaiseksi päätavoitteeksi on muodostumassa SM-sprintti. Nyt kun olen taas pääsemässä oikean harjoittelun makuun, jää valmistautumiseen aikaa kaksi ja puoli viikkoa. Sen pitäisi riittää suorituskyvyn virittämiseksi hyvälle tasolle. Vähin tavoite, jonka itselleni voin sprinttiin asettaa, on plaketti. Silti suhtaudun mahdollisuuksiini epäillen. Tiedän, mitä plaketeille pääseminen vaatii, mutta olen liian usein juossut alle sen tason, enkä aina todella jaksa uskoa pystyväni riittävän hyvään suoritukseen. Ehkä muutama puhdas sprinttiharjoitus voisi palauttaa uskoani. Tai romahduttaa sen lopullisesti.

Mutta uskoin itseeni tai en, ei ole epäilystäkään, ettenkö yrittäisi tosissaan.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi