Kuuluu rysäys. Se tuntuu pelottavalta. Olo on kuin pikkupojalla, joka on tönäissyt äidin maljakon maahan. Katse kääntyy toisaalle yrittäen kieltää mitään tapahtuneen. Ja jos kysyy tai kommentoi, vastaa jotain ympäripyöreää ja vähättelevää.
Vähitellen kaiken alkaa myöntää. Silti mieli hakee edelleen jujua tai kompaa, joka mitätöisi kaiken, todistaisi tapahtuneen vääräksi. Mutta harvoin sitä löytyy. Sitä porttia, joka sulkeutuu perässä. Ja vaikka se löytyisikin, se on pilkkuvirhe. Ei sellaiseen ole tarvetta takertua. Ei se laivaa käännä.
Mutta lopulta kaiken uskoo todeksi. Ilon voi päästää sisäänsä, kun ymmärtää, ettei kukaan ota sitä pois. Verrytellessä askel pitenee. Vauhti kiihtyy. Rinta kohoaa kaarelle. Kyselijöille ja kommentoijille voi tarjota hymyn, vaikka heidän suunsa pysyisi kiinni.
Vähitellen ajatukset siirtyvät eteenpäin. Kun on jotain, täytyy toimia myös sen mukaisesti. Ajatukset siirtyvät palautumiseen, ruokailuun. Illalla verryttelyyn, venyttelyyn. Seuraavassa yrityksessä vasen käsi saa avukseen muutakin kuin oikean.
* * * *
Kuulin sen rysäyksen Kainuun sprintissä. Huvittavaa, mutta totta. Se viikko sujui hyvin. Toki viikossa oli kompa. Puut olivat kovin harvassa. Ei sellaiselle tantereelle usein pääse.
Mutta näen maailman toisin. Se on jalka, joka saa minut hyppimään riemusta, tai vajoamaan synkkyyteen. Virheet ovat vain tehosteita draamassa.
* * * *
Kaiken jälkeen oli mahdotonta olla vain aloillaan, katsella tapahtumien virtaa vain sivusta, kalojen leikkiä, ongenvapa kädessä. Kirjoitettiin näytelmä, jonka pääosaan ei muilla ollut mahdollisuuksia.
Juoni oli loistava. Siinä oli vähän kaikkea: jotain uutta, jotain vanhaa ja pääosa lainattua, hyväksi todettua. Näyttelijän piti muokata juonesta käsikirjoitus. Hänen piti tuntea ne sanat, jotka sopisivat hänen suuhunsa, tietää ne äänenpainot, jotka parhaiten purisivat.
Mutta hän ei tiennyt mitään. Hän oli tyhmä kuin saapas, vaikka muut luulivat fiksuksi. Näyttelijä puhui kuin virastotäti, silloin kun olisi pitänyt huutaa. Ja huusi, kun kuiskaus olisi sointunut kauniimmin. Äänenpainot muuttivat juonen toiseksi. Käsikirjoitusta piti korjata, jotta tarinaan saatiin onnellinen loppu. Kyyneleet eivät tulleet kyseeseen. Niihin oli viime vuosina jo kyllästytty.
Kenraaliharjoitukset pidettiin viikkoa ennen. Toimintaa oli yllin kyllin, mutta siitä puuttui rytmi. Maailmanmenestyksestä oli turha puhua, vaikka kovin moni tuntui sitä odottavan.
Ensi ilta oli MM-katsastuksissa. Prologissa vauhti ja toiminta saivat tyylivirheistä huolimatta hyvät arviot, mutta itse h-hetkenä kaikki muuttui jälleen puuroksi. Toimintaa oli riittämiin, mutta siitä puuttui suunta. Lopulta toiminnan silmittömyys uuvutti näyttelijän, joka häpeissään, muiden puistellessa päätään, poistui hiljaa estradilta.
* * * *
Pitkän matkan sujuvuutta hiottiin etukäteen. Juostiin pitkiä viivaharjoituksia. Yritettiin mennä sieltä mistä piti, keskittyä, kun tuli vaikeaa. Vedettiin rauhassa, kilttiä vauhtia. Mutta unohdettiin muu. Ei kokonaan, mutta liiaksi. Ei muistettu, että kun hana on auki, mutkassa pitää jarruttaa. Piti sattua monta kertaa ennen kuin tyhmä alkoi taas oppia. Eikä siltikään osannut.
MM-katsastus meni. Rysäystä ei kuulunut. Ei sitä, joka pelottaa, muttei sitäkään joka masentaa. Oltiin niin kaukana, ettei osattu verrata itseä kuvaan. Helpointa unohtaa kaikki, mitä ei ymmärrä.
* * * *
Polte yrittämiseen on jäljellä. Aikaa asioiden tekemiseen on vähän, mutta riittävästi. Toiminnan tarjoaminen on helppoa, mutta oikean sulavuuden löytäminen... se kuulostaa haasteelta.
SM-kilpailut vilahtelevat mielikuvissa, mutta ei tehdä niistä itseään tärkeämpiä. Opetellaan suunnistamaan. Mennään SM-kilpailuihin testaamaan, mitä on opittu. Se kuulostaa tylsältä, mutta sitä urheilu on, jos haluaa muutakin kuin leikkiä.
Unohdetaan viivaharjoitukset, ainakin suuressa mittakaavassa. Juostaan lyhyitä harjoituksia. Vaikeampia kuin muut laittavat eteen. Niin kovaa, ettei kilpailuissa tarvitse puristaa kovempaa.
* * * *
Ei odoteta rysäyksiä. Ollaan vain hiljaa, niin pienikin voi yllättää.
Ei kommentteja :: Kommentoi