sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Ei niin onnellinen

[ mäksä :: 11.3.2008 ]

Elettiin herran vuotta 2008. Kuukausi oli vaihtunut helmikuuksi ja Pojan elämä oli kuosissaan.

Usein ihmisten onnellisuutta määrittää usea tekijä ja monien elämänalueiden tapahtumat saattavat vaikuttaa onnellisuuteen. Tässä suhteessa Poika ei ollut kehittynyt erityisen monimutkaiseksi. Hänen onnellisuuteensa vaikutti tasan yksi tekijä, urheilu.

Niihin helmikuun alkupäiviin saakka harjoittelu oli sujunut moitteetta, joten Poika onnellinen.

Helmikuun alkupuolelle osui kahden leirin väliin puolentoista viikon tauko. Edellisestä leiristä piti palautua ennen harjoittelun aloittamista, mutta toisaalta edessä olevaan etelän leiriinkin oli syytä lähteä palautuneena. Kun kumpaakaan vaatimusta ei ollut perusteltua väheksyä, jäi harjoittelu puolittaiseksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa liiemmin harmittanut, sillä hän tiesi etelän leirin harjoitusjakson onnistumisen olevan tärkeintä.

Etelän leirille oli lähtenyt myös muita poikia, joista osa oli ennen leiriä kantautuneiden kuulopuheiden mukaan niin kovassa lyönnissä, että odotettavissa oli säälimätöntä harjoittelua. Lentomatkan taktiikkapalaverissa kävi varsin selväksi, että pelin henki tulisi olemaan harjoittelua kolme kertaa päivässä. Tästä tavoitteesta lipsuminen olisi heikkoutta, jota poika ei halunnut vapaaehtoisesti osoittaa.

Leirillä oli jo alkupäivinä havaittavissa vastoinkäymisiä. Viereisessä huoneessa majoittunut poika tuli kipeäksi heti leirin alussa ja Pojan kanssa samassa sängyssä yöpynyt taistelupari myös yski yöt.

Pientä harmia oli Pojallakin alkupäivinä, mutta näin jälkikäteen asioita tarkasteltaessa kipeytyneestä pohkeesta valittaminen olisi kuin valittaisi jumiutuneista hartioista, kun jalka on poikki. Pieni jumihan kuuluukin leirille. Jostainhan sen pitää tietää, että on harjoitellut tarpeeksi.

Leirin kolmantena päivänä, raatelevan kovavauhtisen suunnistusharjoituksen jälkeen, ennen kuin auto oli hievahtanutkaan harjoituspaikalta majoitusta kohti, Poika tajusi tulevansa kipeäksi. Kuume piinasi koko illan, mutta seuraavana aamuna se oli jo tiessään. Varmuuden vuoksi poika kuitenkin lepäsi aamun, mutta kun illalla olo oli edelleen hyvä, hän lähti lyhyelle lenkille. Olo lenkillä ei tuntunut kipeältä, joskaan ei täysin normaaliltakaan.

Seuraavana päivänä Poika aloitti kevyen harjoittelun, mikä tarkoitti kahta tunnin suunnistusharjoitusta. Ensimmäisessä harjoituksessa meno oli vielä takkuista ja sykkeet hieman koholla, mutta toisessa harjoituksessa alkoi taas kulkea.

Tämän jälkeen Poika pääsi nauttimaan normaalista harjoittelusta ja lyhyen sairastelun aiheuttama notkahdus onnellisuudessa alkoi palautua normaaliksi. Huvia kesti kuitenkin vain päivän, jonka jälkeen aamulla herätessään Poika tajusi, että hänellä oli pieni nuha.

Adjektiivi pieni ei välttämättä kuvaa parhaalla mahdollisella tavalla nuhan olemusta, mutta se kuvaa varsin totuudenmukaisesti sitä, miten Poika asian mielessään määritteli. Leiripaikassa yöt olivat kosteita ja viileitä, eikä nenän vuotaminen aamulla ollut tavatonta, joten Poika tulkitsi oireet ohimeneväksi oireiluksi ja iski päivään ohjelman mukaan. Ohjelma piti sisällään reilut kolme tuntia harjoittelua kolmeen osaan jaettuna. Olihan aiempi sairastelu aiheuttanut loven harjoitusmääriin, joten passailuun ei ollut varaa.

Totuuden nimissä harjoittelemisessa kyseisenä päivänä ei ollut järjen hiventäkään. Päivä olisi ollut syytä levätä ja yrittää kaikin keinoin estää edessä siintävä flunssa. Nyt käytetyillä metodeilla flunssa ei ollut väistettävissä. Pojan onnellisuus romahti niin pahasti, että hänen oli pakko yrittää muodostaa mielessään uusi perspektiivi onnellisuuden määrittämiseen ja uskotella, että olisi muitakin tapoja saavuttaa onnellisuus kuin raastava harjoittelu. Kun samalla joutui katsomaan terveenä olleiden porskuttavan kolmen harjoituksen taktiikalla kohti kevättä, ei urheilun muodostaman todellisuuden unohtaminen ollut erityisen helppoa. Poika kuitenkin tunsi vanhat ja hyväksi havaitut metodit kohtaamiensa ongelmien edessä. Hänen käyttämänsä metodin ydin muodostui kahden euron lasipullosta, jonka kyljessä luki vino tinto.

Palkintona kovasta uurastuksesta Poika saavutti sisäisen harmonian sen tosiasian kanssa, että leirin harjoitukset oli tehty. Kuitenkin, kun flunssa alkoi näyttää taittumisen merkkejä, Pojan heikkous paljastui hänen ajatuksensa harhautuessa harjoittelun mahdollisuuden punnitsemiseen. Harhautuminen oli, kuten odotettua, kohtalokasta ja seurasi kiintymykseen sekä tarrautumiseen. Kun päiväkirjaan oli kirjattu kolme täytetty kolme täyttä lepopäivää, Poika piirteli jo innoissaan viivoja ja ympyröitä paperille, jota kutsuttiin kartaksi. Ei siinä välttämättä ollut mitään järkeä, mutta tuskin haittaakaan, Poika järkeili.

Kotiuduttuaan Suomeen Pojan tauti alkoi olla voitettu. Nenäliinan käyttö oli enää ajoittaista ja Poika harjoitteli edelleen kevyesti. Tosin nyt kun mitään ulkoista painetta ei harjoitteluun tullut, hän pystyi harjoittelemaan mielestään olosuhteisiin nähden järkevästi. Tämä tarkoitti ainoastaan kevyitä verryttelylenkkejä ja tehokkaita voimaharjoituksia. Flunssan täydellinen kukistaminen otti vielä muutaman päivän ja vasta puolentoista viikon taistelun jälkeen flunssa oli tipotiessään. Ongelmat eivät kuitenkaan.

Aamulla herätessään virkeänoloisena ja hekumoidessaan uuvuttavista vauhtikestävyysharjoituksista Pojan sydän pamppaili epätavallisella voimalla. Pitkään odotettu kohtaaminen Pojan rakastetun, vauhtikestävyysharjoittelun kanssa ei yksin riittänyt selittämään tätä pamppailua. Poika joutui myöntämään, että oli edettävä varoen ja hän juoksi päivänä vain kevyttä. Seuraavana päivänä pamppailu jatkui ja Poika hieman hämillään jatkoi kevyttä harjoittelua. Kevyt harjoittelu tässä yhteydessä tarkoitti lenkkitossujen puolentoista tunnin ulkoilutusta vauhdilla, jonka kutsuminen juoksuksi häpäisisi urheilun.

Kevyt harjoittelu ei kuitenkaan tehonnut, kuten Poika oli toivonut. Toisen kevyen harjoituspäivän jälkeen sykkeet kohosivat jälleen. Nyt ne olivat yli kymmenen pykälää normaaleiksi kutsuttavien arvojen yläpuolella. Poika tiesi, että se oli millä tahansa mittapuulla paljon.

Vastoinkäymisten runtelemana Pojan oli otettava käyttöön äärimmäisin ja henkisesti ylivoimaisesti vaativin keino tilanteen korjaamiseksi. Poika päätti levätä.

Alkuun lepo näytti tehoavan, mutta jälleen tapahtui sama, mikä harjoittelun osalta ja sykkeet lähtivät uuteen nousuun.

Flunssan jälkeen oli Poika ensin epäillyt korkeiden sykkeiden olevan flunssan jälkioire, mutta kun mikään ei tuntunut muuttavan kurssia toivottuun suuntaan, ei Poika jaksanut uskoa enää yksin tähän selitykseen. Sitten poika epäili, että olisi jostain syystä ajautunut ylirasitustilaan tai monttuun, kuten piireissä oli tapana sanoa. Poika ei kuitenkaan täysin jaksanut uskoa tähänkään, koska oli viimeiseen kuukauteen saanut kasaan ainoastaan yhden yli kymmenen tunnin viikon. Toki, Poika tiesi, että nuha oli myös vaatinut veronsa ja kokonaisrasitus oli näin suurempi, mitä harjoittelun tuntipylväät antoivat ymmärtää.

Lauantaina Poika alkoi järjestelmällisesti tutkia vanhoja sykekäyriä sekä harjoituspäiväkirjan merkintöjä ja alkoi vahvemmin epäillä sitä, että kyseessä saattaisi olla myös tulehdus. Tulehdus nostaisi myös sykkeitä ja se antaisi mahdollisuuden haudata lopulta horjuva teoria ylirasitustilasta. Kuitenkin Poika oli päivä päivältä vain enemmän hämillään siitä, mikä häntä lopulta vaivasi.

Illalla käytyään kevyesti ulkoilemassa Pojan ottaessa sykemittaria pois rinnasta, hän huomasi hieman sykemittarin alapuolella selvän punaisen läikän. Ei olisi tarvinnut olla kummoinenkaan markkinamies, jotta viimeaikaisten artikkeleiden jälkeen olisi saanut myytyä Pojalle sydänlihastulehduksen diagnoosin.

Markkinamiesten sijaan Poika päätti kuitenkin käydä kysymässä asiaa lääkäriltä. Lääkäri tutki, mutta ei löytänyt mitään. Flunssan jälkioireita, kuului yksinkertainen epäilys. Poika lähti lenkille. Juoksi rennosti, eikä katsellut sykkeitä. Poika hengästyi mäissä, sykkeet olivat pilvissä ja lenkin jälkeen rinnassa oli jälleen punainen läiskä.

Poika ei ollut onnellinen. Tieto siitä, että hän oli terve, ei huojentanut häntä. Hän tiesi, ettei kaikki ollut kunnossa, mutta hän ei edelleenkään tiennyt, koska kaikki palaisi ennalleen. Poika tiesi, että ilman tuota tietoa, hän joutuisi joka päivä miettimään, koska voisi alkaa urheilla tosissaan. Noita tyhjän pohdinnan täyttämiä päiviä tulisi varmasti lukuisia, niin huonolta näytti kaikki.

Olisipa lääkäri sanonut sydänlihastulehdus, Poika mietti. Olisi voinut lopettaa turhan rimpuilun ja levätä suosiolla. Onnellisemmaksi se olisi tehnyt.


Kommentoi


Läikkä on vaan hiertymä sykevyöstä. Poika jättää vyön pois ja rupee harjoittelemaan normaalisti. Ellei jaksa juosta, sitten ei juokse. Levon jälkeen sykkeet on koholla, ei se ole epänormaalia tai vaarallista. Eikä sydänlihastulehdusta halua oikeasti kukaan.

luultu taitosuunnistajaksi - 20.3.2008 klo 23.23


Onneks sulla on työpaikka niin kato on jotain mitä tehdä jos urheilu loppuu tohon punaiseen laikkaan.

(veikkaisin bakteeritulehdusta)

kuoppa kutsuu - 16.3.2008 klo 22.39


Ei, kävin mä oikealla lääkärillä. Se punainen läikkä oli kyllä vain sivujuoni. Ei tosin mitään hajua, mistä sellainenkin sikiää.

On sitä helmikuun alusta hetki vierähtänyt...

mäksä - 12.3.2008 klo 19.41


just ton takia mä en mittaa aamusykkeitä :)
ei mut oikeesti jos kävit jollain yths-lääkärillä, niin mee ihmeessä käymään oikeallakin lääkärillä. kuulostaa pelottavalta.

007 - 12.3.2008 klo 18.28


Voisin sanoa samaistuvani vahvasti kyseiseen poikaan. Tosin ilman tuota punaista läiskää. Ei auta lepo, ei edes kovat harjoitukset...

nimim. Helmikuun alusta puolivaloilla ajellut

Ema - 12.3.2008 klo 13.16