sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Vanhuus ei tule yksin

[ mäksä :: 5.2.2009 ]

Nuorina hulluina vuosina aloitin kahden tunnin reippaan karvan alle neljän vauhtia ja pystyin vielä kiristämään koko matkan. Nyt olen sen verran laiskistunut, että sunnuntaina lähdin varovasti neljää puolta ja pudottelin siitä loppua kohden vauhdin siihen neljän pintaan. Tiedä häntä kumpi olisi parempi. Tuo kynnyskin tuppaa olemaan sellainen veteen piirretty viiva, etten oikeastaan tiedä, koska harjoituksia pitäisi merkkailla vk1-sarakkeeseen ja koska puhtaasti pk:lle. Toisaalta, onko sillä sitten niin väliä? Harva kuitenkaan on voittanut mestaruuksia, koska on ollut niin pirun hyvä täyttämään harjoituspäiväkirjaa.

Muistelen kyllä myös, että silloin kun sen kakkosen lenkin aloitti sillä neljän vauhdilla, olivat minuutit toisinaan loppumatkasta harvinaisen pitkiä. Ja jos ennen lyhyttä loppuverkkaa erehtyi vaikka pari minuuttia nojailemaan polviin, saattoivat jalat lyödä niin lukkoon, että joutui kävelemään kotiin.

Viime sunnuntaina, kun pari tuntia reippaammin tuuppailin, ei nyt mitään sen suurempaa väsymystä puseroon päässyt hiipimään. Tylsää tietysti oli, joten kyllä matka taittui noin yleisemminkin minuutteja laskiessa. Mutta jos olisi ollut pakko, olisin voinut juosta tunnin lisää, siitäkin huolimatta, että kun lopulta pysäytin kelloni ja aloin nojailla polviin, jalat olivat aivan loppu.

Kovin paljon ei tarvitse valehdella, jos sanon, että kun lenkin loppuminuutit juoksin sitä neljän vauhtia, oli runkonopeus saavuttanut jo maksiminsa. Olen miettinyt, että tasainen reitti ei suunnistajalle ole kuitenkaan välttämättä se helpoin. Sopivasti kumpuilevalla reitillä askel saa enemmän vaihtelua, kun välillä saa polkea reisillä nousuja ja välillä rullata laskuihin.

Vaikka turhaan minä anelen, eivät ne nousut olisi jalkojani pelastaneet. Tuskin niitä olisi pelastanut mikään. Olin vain niin jumissa. Olen ehkä ajatellut hieman naivisti, että kun harjoituspäiväkirjan viikkosummat eivät oikein jaksa nousta edes kymmeneen, ei lihashuoltoon tarvitse niin panostaa. Se on ollut virheellinen ajatus. Ehkä yhtälössä mukana on ollut myös vanhuusmuuttuja, mikä ei mitä ilmeisimmin ole vähentänyt lihashuollon tarvetta.

Tammikuussa, kun puolihuomaamatta jalkani lipesivät jumin puolelle, ei sieltä paluu ole ollut helppoa. Vaikka kuinka olen iltaisin riistäytynyt nettisurffailun turruttavasta otteesta ja tunnollisesti väännellyt itseäni lattialla usein jopa yli puoli tuntia kerrallaan, jäykkyys on säilynyt. Mutta tuskin vika on yksin taannoisessa venyttelyn laiminlyönnissä. Olen varmasti myös harjoitellut liian juoksupainotteisesti. Erityisesti pitkät tielenkit hieman liukkaalla lumipinnalla eivät ole helppoja lihaksistolle. Toisaalta minun olisi pitänyt myös säännöllisemmin avata paikkoja juoksemalla lyhyitä vetoja hallissa.

Mutta totta puhuen leppoisassa neljän vauhdissa jumin tunteen pystyy vielä helposti halutessaan unohtamaan. Hallissa, vetoja juostessa se on jo asteen vaikeampaa. Jumi kun tuppaa siellä näkymään myös kellossa. Totesin asian tiistaina. Sen jälkeen varasin itselleni hieronnan ja tarvittaessa otan vielä toisen ennen kuin viikon päästä lähden Portugaliin. Etelässä, kun aikaakin pitäisi olla, olisi mukavampi harjoitella kuin murehtia vanhoja vaivoja.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi