sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Viimeinen kilometri

[ mäksä :: 22.3.2009 ]

Oloni on ollut kuin maratoonarilla, joka lopulta näkee stadionin siintävän edessään. Matka on ollut raskas. Voimat ovat olleet monesti vähissä. Välillä epäusko on hiipinyt puseroon, välillä usko omiin kykyihin on ollut ylitsevuotavaa. Myös kannustajat ovat olleet vähissä ja ne ovat edelleen. Viimeisen kilometrin alussa kaikki tuntuu jo voitetulta. Mieleen nousee varmuus omasta jaksamisesta, tehtävän läpäisemisestä. Ja samalla se ajatus lyö takaisin. Voimat katoavat. Motivaatio katoaa. Tässäkö tämä nyt oli? Näinkö sen piti mennä? Enää viimeinen kilometri. Kuinka mitätön lopulta onkaan panokseni tässä vaiheessa verrattuna siihen pitkään matkaan, joka on jo takana ja jonka kulkua en enää voi muuttaa.

Mutta vaikka kukaan ei ole näkemässä, loppukiri on silti otettava. Niiden kaikkien jo kärsittyjen kilometrien vuoksi olisi väärin antaa periksi. Se olisi loukkaus sitä taitettua matkaa, sitä tuskaa kohtaan. Ja kyllä se kiri vielä irtoaa. Ei voi väittää, että tuntuisi hyvältä, mutta pahemmaltakin on tuntunut, se on myönnettävä.

Niissä matkan raastavissa nousuissa, räntäsateen piiskatessa vasten kasvoja, oli pakko jaksaa. Luovuttaminen olisi ollut häpeällistä. Se olisi ollut nöyryyttävää. Ryhtyä nyt kävelemään kesken matkan, saatika istahtaa pientareelle hetkeksi lepäämään, myöntää matkan voittaneen miehen. Saman tien olisi voinut soittaa taksin ja poistua paikalta, taakseen katsomatta ja koskaan palaamatta. Mutta nyt viimeisillä metreillä, voisi vain hidastaa vauhtia ja nauttia näistä metreistä. Pyyhkiä kasvoille kivettyneen irvistyksen. Antaa läpi kehon vellovan pahan olon tunteen haihtua tuuleen.

Mutta nautinnolle on matkassa oma paikkansa ja sen paikka on vasta maaliviivan jälkeen. Sitä ennen saa tuntua pahalta. Sitä ennen pitää tuntua pahalta. Sen viivan jälkeen aikaa nauttia on riittämiin. Ja jokainen matkan tehnyt tietää, että se nautinto on tasan yhtä täydellinen kuin oli sitä edeltävä kärsimyskin.

Ja siksi kiri irtoaa, kuten sen kuuluukin. Mutta takaraivoon on ehtinyt hiipiä jo ajatus maalilinjasta, ajatus nautinnosta ja kuten tarkkaavainen seuraaja olisi saattanut havaita, juoksu on vain väkinäistä suorittamista, josta suurin polte on jo kadonnut.

Vaikka maaliviiva on häämöttänyt edessä jo pitkään, tulee se silti vastaan yllättäen. Juoksu vaihtuu kävelyksi ja mielen valtaa hämmennys, eikö enää tarvitsekaan juosta? Tässäkö tämä nyt oli? Hetken toivuttuaan katse alkaa etsiä suurta numerotaulua, joka paljastaisi tuloksen. Mutta sellaista ei näy missään. Mieleen hiipii epävarmuus. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää enemmän, kovempaa? Lähdinkö matkaan liian varoen? Olisinko viime metreillä vielä voinut puristaa enemmän?

Maalivaatteen rauhallinen lepatus tuulessa ei poista puuttuvan tuloksen nostattamaa näkymätöntä ahdistusta ja kasvavaa epävarmuutta. Mutta ei auta kuin odottaa, muuta ei voi. Ehkä tulos selviää aikanaan.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi