sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Amsterdamin maraton

[ mäksä :: 20.10.2009 ]

Ajatus maratonin juoksemisesta oli aina aika ajoin poukkoillut mielessäni. En muista, koska lopullisesti päätin tänä syksynä maratonin juosta, mutta jo kesällä tein harjoittelua sillä mielellä, että näin saattaisi tapahtua. Ajatuksenani taisi olla juosta tavanomaista enemmän tasaista asvalttia ja tavanomaista vähemmän lyhyitä vetoja.

En tiedä, oliko kesän harjoittelulla lopulta suurtakaan merkitystä maratonin kannalta. Elokuun puolenvälin jälkeen siirsin katseet jälleen vahvemmin suunnistukseen ja lopulta kai lyhyillä vedoilla hoidin itseni huippuiskuun joka osui SM-keskimatkaviikonlopulle.

Ei olisi ollut kovinkaan vaikea tehtävä ylläpitää SM-keskimatkalle rakentamaani kuntoa kuukauden eteenpäin, mutta maratonin vaatimukset olivat niin toiset, että minun oli pakko jalostaa kuntoa eteenpäin. En todellakaan ollut täysin luottavainen kaiken onnistumisesta, sillä useammin olen harjoittelemalla liikaa hyvässä kunnossa saanut kunnon katoamaan kuin kehittymään.

Harjoitteluni syys-lokakuun vaihteessa oli kuitenkin ainakin jälkeenpäin ajateltuna onnistunutta. Tein hyviä harjoituksia jotka palvelivat maratonia, vältin turhia harjoituksia ja pidin kokonaiskilometrimäärän alhaisena. Harjoitusten avulla sain myös lisättyä ymmärrystäni siitä, miltä juoksemisen kuuluisi tuntua missäkin vaiheessa matkaa, mikäli koko maratonin haluaa kunnialla juosta läpi. Tätä pidin ensikertalaisena hyvinkin tärkeänä. Samoin harjoitusten perusteella sain lisätietoa omasta kunnostani, minkä perusteella arvioin sopivaksi alkuvauhdiksi 3.36/km, mikä osoittautui varsin hyväksi arvioksi.

33 helppoa kilometriä

Kilpailun alku oli melkoista pujottelemista ihmismassassa kapealla ja mutkaisella radalla, koska lähdön alushetken olin oman lähtöpaikan valtaamisen sijaan panostanut alkuverryttelyyn. Omassa lähtöryhmässä piti olla alle 2.40 tavoiteajalla matkaan lähteviä, mutta alkumetrien perusteella taisi yllättävän moni tähdätä ronskiin negative splitiin..

Jäin ensimmäisellä kilometrillä 10 sekuntia tavoitevauhdista, mutta sen jälkeen tieltä alkoi löytyä paremmin tilaa. Vauhtituntuma oli pahasti hukassa ja taisin tämän jälkeen juosta hieman poukkoilevaa vauhtia. 5 kilometrin kohdalla kello näytti kuitenkin 17.51 eli olin mukavasti aikataulussa.

Olin tässä vaiheessa isommassa ryhmässä, mutta väliajan jälkeen kirin itseni ryhmän eteen, jotta saisin otettua ensimmäisen juomapaikan rauhassa. Noviisina en ollut täysin tietoinen siitä, miten homma toimisi, enkä halunnut missään tapauksessa jäädä ilman vesimukia.

Kun kerran olin ryhmän eteen päätynyt, niin siihen sitten jäin. Jossain vaiheessa sain eteeni espanjalaiskaksikon joista jälkimmäinen oli jonkin sortin tekijänainen Teresa Pulido ja etummainen hänen yhdistetty jäniksensä ja huoltoapunsa. Kaksikko veti melko tasaista kyytiä ja ilmoitti tavoiteajakseen 2.30-2.31. Otin siitä selät. Seuraavat vitoset kulkivat aikoihin 17.56, 17.52, 17.55 ja olimme 20 kilometrin kohdalla 15 sekuntia edellä takaa tullutta isompaa ryhmää.

Neljäs vitonen oli pientä vastatuulta ja ajoittain vauhtimme oli hieman tippunut. 20 kilometrin paikkeilla ryhmämme jänis ilmeisesti totesi äänettä, että aikataulu ei pidä ja hienoisesti lisäsi vauhtia. Minulla juoksu tuntui helpolta ja ajattelin, että mikä jottei. Pari kilometriä myöhemmin Pulidolla tuli kuitenkin jotain huolia ja jäniskin hieman hidasti vauhtia. Ajattelin, että ja hitot, ja jatkoin samalla vauhdilla. Sitten olin yksin. Seuraavat vitoset olivat päivän nopeimmat 17.46 ja 17.51 (viralliset väliajat ovat minusta väärin). Vedin samaa vauhtia vielä 33 kilometriin asti, mutta sitten jalat alkoivat protestoida.

Reidet olivat alkaneet kipeytyä 15 kilometrin jälkeen. Aluksi pystyin hyvin elämään sen kanssa, mutta lopulta se näkyi myös vauhdissa. Jalat tuntuivat jäykiltä ja joka askel sattui. Yritin juosta niin kovaa kuin pystyin, mutta jalat eivät antaneet myöden. Kilometri kilometrin jälkeen otti enemmän aikaa. 30 kilometrin jälkeen vitoseen aikaa meni 18.07 (tähän väliin osui kaksi juomapistettä, mikä aikaa hieman hidasti - kerran kokeilin vauhdissa juoda, mutta sen jälkeen totesin, että parempi vaan kiltisti pysähtyä..), seuraavaan jo 19.10 ja lopun reilut kaksi kilometriä juoksin aikaan 8.53, mikä on hieman yli neljän minuutin kilometrivauhtia.

Sen, mitä jaloilla pääsi

Tunne loppumatkasta oli yllättävä ja turhauttava. Odotin, että matka huventaisi voimani, eikä jalka nousisi enää totutulla keveydellä. Odotin, että loppukilometreillä kaivaisin itsestäni viimeisiä voiman rippeitä ja niillä pakottaisin itseäni yhä kovempaan vauhtiin. Odotin, että maaliviivan ylitettyäni lysähtäisin maahan kaikkeni antaneena.

Mutta kaikkea en saanut annettua. Voimia olisi ollut, mutta en löytänyt paikkaa, minne niitä kanavoida. Jalat huusivat tuskasta joka kerta osuessaan asvalttiin, joka kerta käskiessäni niitä viemään minua eteenpäin. Minä yritin kaikkeni. Sanoin itselleni, että hidastaminen nyt ei helpota tulevaa. Tuska on kestettävä, sen kanssa on elettävä. Mutta jalkojen nopeus oli rajallinen. Ne eivät suostuneet vauhtiin, mitä niiltä pyysin. Kun suoritus ei hyväksynyt tarmoani, huusin sisälläni turhautumistani. Minä haluaisin antaa kaikkeni, mutta onko tämä nyt sitä? Onko kaikkensa antaminen sitä, että viimeiset kilometrit nilkutan hölkkävauhtia kipeillä jaloilla?

Ei sinänsä liene syytä olla yllättynyt, että jalat todella muodostuivat kompastuskiveksi. En ollut juossut kovinkaan suuria kilometrimääriä, en kovin paljon asvaltilla, enkä ikinä maratonin pituista tielenkkiä. Maratonjuoksu muutenkin, ainakin harrastajatasolla, lienee paljon kiinni juuri lihaskestävyydestä. Mutta minun vahvin mielikuvani urheilusta on juoksemista verenmaku suussa, hapot korvissa. Haluaisin yrittää kaikkeni ja antaa kaikkeni, en hölkätä viimeisiä kilometrejä kipeillä jaloilla.

Sykekäyrä kertoo loppumatkasta paljon. Hyvillä jaloilla olisin varmasti pystynyt juoksemaan loppukilometrit 170:n sykkeillä ja ylikin. Erikoispitkilläkin sain loppukirissä sykkeen nousemaan 180:een.

[Amsterdamin maratonin sykekäyrä]

Pidempään olisi voinut malttaa

Juoksin 35 kilometriin saakka melko tasaista vauhtia, joka enteili loppuaikaa 2.31, mutta jäin viimeisellä seitsemällä kilometrillä 2.20 tästä vauhdista ja loppuajaksi muodostui 2.33.21.

Jos jälkiviisautta haluaa harrastaa, niin tietysti mahdollisuus parempaan aikaan olisi voinut olla, jos puolimatkan jälkeenkin olisin pyrkinyt juoksemaan ryhmässä, enkä lähtenyt sooloilemaan. Keli kilpailupäivänä oli mitä mainioin, mutta avoimilla suorilla silti ajoittain tunsi tuulen puhaltavan. Yksikin selkä edessä olisi tehnyt juoksemisesta hieman helpompaa. Mutta en tiedä, olisiko sillä ollut mitään merkitystä. Varmasti ennemmin tai myöhemmin jalat olisivat kipeytyneet kuitenkin.

Kokonaisuutena olen kuitenkin juoksuuni tyytyväinen. Uskoin vahvasti 2.35 alitukseen, vaikka moni itseä kokeneempi maratoonari oli uskoani yrittänytkin kyseenalaistaa. Ehkä hieman paremminkin se olisi voinut mennä, mutta toisaalta se olisi voinut mennä myös paljon huonommin. Kahden minuutin hyytyminen lopussa on varsin siedettävä. Jos energiat olisivat loppuneet, olisi lopussa voinut joutua taipumaan paljon enemmänkin.

Mikäli tulevaisuudessa vielä innostun yrittämään ennätyksen korjailua, lienee tavoite silloin 2.30. Se vaatisi hieman lisää lihaskestävyyttä, hieman paremmat kynnysvauhdit ja ehkä kykyä tai uskallusta juosta maraton kovemmilla tehoilla. Toisin sanoen, se vaatisi pidemmän puhtaan maratonharjoittelujakson kuin nyt tein. Mutta sen projektin aika ei ole ainakaan vielä, jos ikinä. Toisaalta kiirehän tässä ei ole. Kuten Heiskasen Markokin osoitti, voihan noita ennätyksiä kaunistella myös vanhemmalla iällä.


Kommentoi


Oon muuten saattanut tsekkailla tuota jonkun kerran ennen ja jälkeen..:)

mäksä - 27.10.2009 klo 9.49


Tsekkaa Suome Top20 www.tilastopaja.fi

p - 27.10.2009 klo 9.25


Nojatuolivalkkuhan puhui sprinttisuunnistuksesta, miten 12 minuutin spedeily liittyy tähän? En ymmärrä.

mäksä - 22.10.2009 klo 10.59


Kuka v***u haluaisi erikoistua johonkin 12 min spedeilyyn?

jorma ojoos - 22.10.2009 klo 9.22


Wow! Amatöörin silmissä kohtuullisen komea ensimmäinen maraton. Tosta on hyvä erikoistua suunnistuksen sprinttiin ;)

Ehdotan, että seuraavaksi suunnistusleirin pitopaikaksi Hämettä. Sen kun saat haltuun, niin 'taivas' on rajana.

Nojatuolivalkku - 21.10.2009 klo 22.16