sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Hisuspedenä

[ mäksä :: 10.2.2010 ]

Olin viime viikonloppuna hiihtosuunnistamassa Jämillä. Neitsyyttäni lajin suhteen ei viety, vaan pikemminkin olin vain verestämässä vanhoja taitoja. Ensi kosketuksen lajiin otin jo 9 vuotta sitten Vierumäellä. Sen jälkeen tosin on ollut melko hiljaista. Mutta mennäänpä pidemmittä puheitta itse asiaan eli viiltävään suoritusanalyysiin. Kartta löytyy tästä.

K-1: Tunnen oloni rikolliseksi, kun liu’utellessani suksia loivaan alamäkeen ehdin lueskella tulevia välejä valmiiksi. Suunnistaminen ja oikean risteyksen haistelu ei mitään ydinfysiikkaa ole. Raukean levollisuuden katkaisee kuitenkin käännös vasempaan päin ja joutuminen hisun todelliselle maaperälle eli kelkkaurille. Totean heti alkuun, että en pysty luistelemaan niin kapealla uralla, joten tasurihommiksi menee, mikä näillä hartiolla ei lupaa hyvää.

1-2: Rastin jälkeen rata tarjoaa ensimmäisen nousun. Jalkani yrittää vaistomaisesti hakea vuoropotkua peliin, mutta estän aikeet, koska on harvinaisen selvää, että kunnon hisuspeden tavoin olen liikenteessä luistelusuksin. Mietin kuitenkin vahvasti, että kyseessä saattoi olla virhe. Perinteisen laudat olisivat ainakin kapeilla kelkkaurilla minulle nopeammat.

Isomman uran jälkeen maastossa on jotain ylimääräisiäkin kelkkauria, mutta toisin kuin oikea hisuspede, luen myös käyriä, joten poimin rastin kuin marjan.

2-3: Ajattelin aiemmin vetäväni hieman suoraviivaisemmin, mutta koska haluan mahdollisimman vähän käyttää katkoviivauria, niin vedän oikealta ympäri. Rastinotossa teen kaiken jälleen väärin: ennakoin kumpareen, luen sen maastosta, näen rastin ja katson siitä tulevan uran ja otan risteyksen.

3-4: Rata tarjoaa runsain käsin tasuripätkiä, mutta minimoin kelkkaurat kiertämällä rastille vasemmalta. Paikoin vedän säälittävää luistelun tapaista kapeallakin uralla, välillä toispuoleista luistelua, joka tuntuu aikamoiselta räpeltämiseltä. Urat ovat pehmeitä ja sauvat menevät pinnasta läpi, mikä lisää turhautumistani.

4-5: Yllätän itseni pohtimasta sekunnin murto-osan, josko vetäisin välin vasemmalta, mutta kierrän kuitenkin kiltisti oikealta, jolloin edes hetken pääsen oikeasti hiihtämään.

5-6: Viimein reitinvalintavirhe on tosiasia. Olisi pitänyt hiihtää alku oikealta. Tuskin kuitenkaan koko nousua luistelu-uraa, spekuloin, vaikka mitä minä näistä oikeasti tajuan. Ensimmäinen katkoura loivaan nousuun on täyttä tuskaa. Toisessa otan kiltisti sukset kantoon. Juoksen, kymmenen metriä ja kävelen mäen loppuun. Mäen päällä välineiden hallintatekniikka osoittaa puutteitaan, kun alamäessä toinen suksi irtoaa jalasta. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, vaikka en kaatunutkaan...

6-M: Loppurata tarjoaa hieman tiheämpää uraverkostoa, mutta poimin rastit ilman suurempia arpomisia.

Summa summarum

Ajattelin ennen suunnistusta, että hisu voisi olla hauskaa iltapuuhaa. Enhän kesälläkään koskaan lähde sahaamaan tuttua pururataa ympäri, vaan mieluummin pieniä polkuja, vaikka sitten kartta kourassa. Hiihtosuunnistuksessa yhtälö ei aivan toiminut kesän tapaan. Siinä missä kesällä pienet polut ovat usein kaikkein miellyttävimpiä edetä, on talvella tilanne päinvastoin, ainakin luisteluhiihdossa. Kapeilla urilla menivät vain hermot, kun mihinkään en tahtonut päästä. Ehkä olisin tarvinnut lyhyemmät sukset, suuremmat sommat, vahvemmat hartiat ja paremman tekniikan.

Toisaalta kovin monimutkaiseksi suunnistus ei näillä urilla päässyt menemään, mitä oikeastaan en odottanutkaan. Kyllähän tuollaisilla urilla ratkaisee puhtaasti hiihtovauhti ja reitinvalintojen osuminen eikä suunnistustaito.

Mutta oli minulla ihan hauskaa, tai ainakin aika kului paljon nopeammin kuin tavallisella hiihtolenkillä. Siitä huolimatta hiihtosuunnistus ei taida olla lajini. Mutta ehkä latusuunnistus. Kiskoilla. Tai sellaisena talvena, jolloin ei ole lunta.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi