Tuomo Mäkelä

Oikolatujen ihanuus

Jos haluaisin luoda itselleni fiksun miehen imagoa, niin tämän jutun kirjoittaminen ei välttämättä olisi viisasta. Toisaalta, tällaisen imagon vaaliminen lienee enää tässä vaiheessa turhaa. Ja jos nettisivuja ylläpitää, niin olisihan se hieman tyhmää jättää mainitsematta kaikista kommelluksistaan - muuten saattaisi aika kuivakasta tekstiä tännekin siunaantua. Mutta asiaan.

Olin eilen hiihtämässä. Tavoitteena oli sellainen kolmosen latu, mutta oli pirun hauskaa ja aika meni kuin siivillä. Hiihtelin Impivaarasta Ruskolle ja sieltä löysin itseni Ruskon hiihtomajalle ja koulukeskukseen. Ruskolta takaisinpäin lähtiessäni aikaa olikin kulunut jo kolmatta tuntia. Suunnitelmana oli tulla lentokenttä itäpuolelta kiertäen melko suorilta pois. Ajattelin, ennen kuin ehdin lentokentän ladulle, ottaa pienen oion, jonka olin puolitoista viikkoa sitten skoutannut, mutta en testannut (kartta, oiko katkoviivalla, olin tulossa pohjoisesta).

Lähdin mielestäni oikeasta kohdasta, mutta pian edessä ladun sijaan näkyi autotie. Totesin, ettei tämä mennyt ihan kuten piti. En kuitenkaan katsonut viisaaksi kääntyä, vaan jatkoin jotain hiihdettyjä latuja pitkin enemmän oikealle. Joku latu kääntyi väärään suuntaan, joku talon pihaan ja kohta allani olivat tasan yhden hiihdetyt jäljet. Ja ne johtivat metsään. Mietin hetken ja spekuloin, että eiköhän oikea latu kohta tuosta löydy ja lähdin perään. Sitten nekin jäljet tuntuivat kaartavan väärään suuntaan, joten valitsin alleni eläinten polun.

Se mutkittelin aikansa. Jonkin pellon löysin. Totesin, ettei hiihtäjiä näy ja jatkoin matkaa. Pian polkuni teki T-risteyksen ja olin aika pihalla, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Kaivoin juomavyöstä kännykän, kalibroin sen kompassin ja suunnastin päässäni pyörivän hataran kartan.

Seuraavaksi tulin pellon laitaan, jossa meni tie – ei vieläkään ristinsielua missään. Otin sukset käteeni ja juoksin tietä eteenpäin ja kas, tieltä haarautuvan ajouran päässä näkyvällä pellolla hiihti ihmisiä. Löin sukset jalkaan ja sivakoin parisataa metriä umpihankea, jonka jälkeen olin takaisin baanalla. Vähän harmi, ettei GPS tullut matkaan, mutta suurin piirtein uskoisin tietäväni, mistä kuljin (kartta, reitti punaisella). Reilun kympin koukku.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi