Tuomo Mäkelä

Kun liikaa on jo koettu

Yksinäinen valo kiitää pitkin avokalliota, pudottautuu alas, ottaa leiman rastilta ja kaartaa viitoitukselle. Valon kiiltäessä otsalla ei naamaa erota, mutta housun värin vilkahdus paljastaa miehen omaksi. Sytytän valoni, ojennan käteni, otan kartan ja lähden matkaan. Olen yksin.

Suunnistuksessa tuijotetaan virheitä, mutta ne ovat vain seuraus. Kysymys on tunteesta, toiset puhuvat gripistä. Kun on riittävästi suunnistanut, tietää kyllä, toimiiko suunnistus. Heti ykkösvälillä tiesin, ettei se toiminut.

Otin koukun toisen perään. Jossain toisessa kisassa, jonain toisena päivänä, olisin saattanut ajatella, että otan homman haltuun, laitan jalat laulamaan ja alan odotella, että selkiä alkaa tulla vastaan. Nyt odotin, että joku saisi minun selkäni kiinni, jotta saisin edes jotain apua. Tiesin yksin ottavani tasaisesti pataan sujuvuudessa ja vielä extrat koukuilla. 30 rastin radalla oli turha yrittää tuurilla.

*    *    *    *

Neljä tuntia aiemmin istuin kotona sohvalla läppäri sylissä. Taustalla pauhasi kisakuulutus, avoinna ruudulla olivat online-väliajat ja kaksi pöytää, joissa jauhoin mekaanisesti teksua. Vilkuilin kelloa. Maco tulisi hakemaan puolen tunnin päästä. Suljin pöydät, mutta en jaksanut alkaa pakata. Kilpailu ei jännittänyt yhtään.

Tilanne ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, jännitän nykyään hyvin harvoja kilpailuja. Yleensä jännitän vain silloin, kun pelkään epäonnistumista. Pelkään sitä siksi, että koen omaavani hyvän mahdollisuuden saavuttaa jotain tai siksi, että koen onnistumisellani olevan merkitystä muillekin.

Kevätyönviesti oli vain tavallinen kilpailu. Henkilökohtaisesti en nähnyt erityistä tilannetta osoittaa jotain poikkeavaa siitä, mitä olin jo usean vuoden vastaavissa tilanteissa osoittanut. Tietysti toivoin, että päivä osuisi skaalan parempaan puoliskoon.

Joukkueemmekaan ei ollut mitään ennakkosuosikkiainesta. Tietysti, jos kaikille osuisi hyvä päivä, meillä olisi mahdollisuudet, mutta olin ehtinyt juosta jo niin monet viestit, että tiesin lauseen jos-sanan olevan perin vankkaa tekoa.

*    *    *    *

Virheiden myötä kiinnostus koko kilpailua kohtaan hiipui. Ei kyse ollut kohdallani kilpaurheilusta. En voinut antaa kaikkea, koska olisin muuten pummannut. Ja pummasin silti. Sitten Vili Niemi sai minut kiinni. Otin selän. Sykkeet olivat vk1:llä, mutta ajattelin, että tämä olisi kuitenkin nopein tapa pois metsästä. Pari rastia myöhemmin pummasin ja Vili karkasi.

Mitään väliä sillä ei enää ollut. Minuutti sinne tai tänne ei enää olisi muuttanut omaa eikä joukkueemme heikkoutta. Jos olen huono, minulle on yhdentekevää, kuinka huono olen. Minua kiinnostavat vain hyvät ja erinomaiset suoritukset.

Toisaalta on huonolla ja keskinkertaisellakin eronsa. Ero on siinä, miten se kohtelee uskoa. Olen kuitenkin nähnyt itseltäni niin monet onnettomat juoksut, ettei yksittäinen huono suoritus jaksa uskoani parempiin päiviin horjuttaa. Ainakaan sitä en myönnä.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän minua kiinnostaa käydä juoksemassa keskinkertaisia suorituksia. En jaksa enää puhkua uskoa itseeni, ellen oikeasti pysty perustelemaan itselleni, miksi juuri kyseisessä kilpailussa voisin onnistua. Mieluummin keskityn kunnolla niihin kilpailuihin, joissa voin ja haluan pärjätä ja jätän Silja-rastit ynnä muut hömpötykset väliin, kun en koe niiden ajavan edes valmistavan kilpailun virkaa kunnolla.

*    *    *    *

Tietysti yritin loppuun saakka, jos en muusta syystä, niin ViestiCup-pisteiden toivossa – kuka …kele senkin lienee keksinyt – mutta suunnistus ei vain toiminut. Kilpailu oli juuri sellainen, missä oma suunnistustekniikkani oli kaikkein suurimmissa vaikeuksissa: vaikealukuinen kartta, paljon rasteja, pimeä ja huonosti vilkkuvat heijastimet.

Lopussa vielä Virran Jani sai minut kiinni ja ohitti toiseksi viimeisellä, kun – yllätys, yllätys – koukkasin hieman rastia. Kirinikään ei riittänyt. Siinä vaiheessa ajattelin, että tämä oli nähty ja ajattelin marssia kisoista melko suorilta pois. En uskonut minulla olevan lisättävää siihen, mitä GPS-viiva oli kertonut.

Yllätys seurasi vielä perässä, kun leimantarkastus jatkui itkumuurin kautta, joka kertoi kolmosen leiman tulleen 30 metriä liian aikaisin. En kiistänyt virhettä. Olin väärän välin lukemisen jälkeen tullut rastille niin sukkana, etten jostain syystä ollut tarkistanut koodia. Sinänsä hylsyllä ei ollut mitään väliä tuloksemme kannalta, ViestiCup-pisteiden kannalta vähän enemmän. Periaatteena hylsy kuitenkin harmitti, koska jos joku olisi kysynyt, voisiko sama toistua, en olisi kyennyt kieltämään.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi