sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Ei aina samalla tekniikalla

[ mäksä :: 28.7.2011 ]

Istuin lähtökynnyksellä. Takki oli tyhjä. Sen sisällä ollut itseluottamus oli räjähtänyt pitkin Suomen karttaa. Jokainen startti oli ottanut palasen, eikä yksikään antanut takaisin. En jaksanut enää rimpuilla. Päätin tehdä vain sen, minkä osasin. Olin kisassa seitsemäs. Illalla kävin verkalla ja venyttelin.

Se oli vuotta 2007. Ensimmäinen onnistuminen hetkeen ja hyvä tulos loivat pohjan omalle suunnistustekniikalleni. Jos kyseisellä tekniikalla voi suunnistaa, olen edelleen erittäin vahvoilla. Valitettavasti vain asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

*    *    *    *

Ylimenokausifiiliksissä olen analysoinut kuluvan kauden kilpailuja. Pitkällisesti pohditun kysymyksen, miten olen suunnistanut, jälkeen olen siirtynyt ehkä asteen mielenkiintoisemman kysymyksen pariin: miten ratoja olisi pitänyt suunnistaa. Yksinkertaista vastausta en ole osannut itselleni antaa. En usko, että sellaista on olemassakaan.

Suunnistustekniikan valinta riippuu kilpailusta. Se riippuu maastosta ja ennen muuta radasta. Jos reitinvalinnat ovat vaativia, niitä on pyrittävä lukemaan mahdollisimman paljon etukäteen. Jos valitulla reitillä pysyminen on haastavaa, pitää keskittyä kartanlukuun. Jos rastipisteet ovat koloissa ja liput näkyvät huonosti, pitää keskittyä rastinottoihin.

Kaikkeen, tai oikeastaan mihinkään, ei ole aikaa keskittyä kunnolla. Jos yrittää tehdä kaiken kunnolla, kärsii kilpailuvauhti. Keskittyminen yhteen asiaan taas lisää virheriskiä toisaalla. Pieni varmistelu oikeissa paikoissa on paikallaan, mutta liiallinen virhepelko tappaa suunnistusjuoksun aggressiivisuuden ja johtaa auttamatta epäoptimaaliseen suorittamiseen.

Suunnistustekniikan ja kilpailutaktiikan valitseminen lennosta on taas erittäin vaikeaa. Yksi tai kaksi väliä ei vielä paljasta radan luonnetta, vaan pitäisi olla käsitys koko radasta. Eikä yleissilmäys vielä riitä. Se ei vielä paljasta, mitä kokoluokkaa ovat väärien reitinvalintojen aikatappiot, miten hyvin pienet kujat ja porttikongit erottuvat juostessa tai kuinka hyvin rastiliput näkyvät rastipistettä lähestyttäessä.

Kaiken lisäksi hyvä ratamestari kolistelee tekniikan eri kulmia. Yhtä ratkaisua toistamalla ei päästä aina optimaaliseen lopputulokseen. Se olisikin tietyllä tavalla väärin. Se kilpailija, joka sattumalta onnistuisi valitsemaan oikean suunnistustekniikan tai jonka repertuaarin ainoa suunnistustekniikka sopisi radalle, saisi edun niitä kohtaan, jotka varmistelisivat liikaa väärissä asioissa, eivätkä osaisi riittävästi keskittyä toiseen.

Mutta maasto on ratamestarin instrumentti, eikä tarvitse viikkoa vanhoja karttoja tuijotella tajutakseen, että Särkänniemessä ja Piikkiössä juostaan erityyliset kisat. Vaikka molemmissa kilpailuissa oli mukana rytmitystä ja erityyppisiä välejä, oli niistä löydettävissä myös perusvireet, jotka eivät muistuttaneet toisiaan, eivätkä varsinaisesti tarjonneet yllätyksiä vanhat kartat selailleen kilpailijan ennakko-odotuksiin. Riittävän oikea suunnistustekniikka oli valittavissa jo ennakkoinformaation perusteella ennen lähtöä.

*    *    *    *

Kuluvan vuoden aikana on sprinttisuunnistussuorituksia tullut jo vajaa neljäkymmentä. Erilaiset maastotyypit ja radat ovat pakottaneet oman suunnistustekniikan varioimiseen – Elvasissa pitää keskittyä eri asioihin kuin Piikkiössä. Toisaalta suomalaiset sprinttikilpailut, Särkänniemi kiinnostavana poikkeuksena, muistuttavat tyyliltään lähes samaa ja niissä yhdellä ja samalla suunnistustekniikalla on mahdollista tehdä hyviä suorituksia kilpailusta toiseen. Suunnistustekniikan pitäminen samana on myös siinä mielessä kannattavaa, että se vahvistaa osaamista valitulla tekniikalla. Tietysti aina voidaan kysyä, onko tekniikka, jolla Lohjalla menestyttiin, kilpailukykyinen vielä Ranskassakin?

Itse en kauden mittaan kilpailuja samalla tekniikalla juossut. Talven leireillä tuli opittua kaikenlaista uutta ja yritettyä kehittää omaa tekniikkaa tehokkaammaksi, mutta samalla unohdettua jotain vanhaa, hyödyllistäkin. Keväällä tekniikkani taisi hieman olla sekaisin ja vaikka vähitellen aloin löytää oikean uoman tekemiselle, en tainnut saada hiomaani aggressiivisuutta missään vaiheessa kunnolla valjaisiin.

Ehkä jollekin lähtökynnykselle olisin tarvinnut sen välinpitämättömän fiiliksen ja hiljaisen ajatuksen siitä, että tänään tehdään vain se, mitä osataan. Se, mitä varmasti osataan.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi