Tuomo Mäkelä

Epävarmuus tappaa sujuvuuden

Olen aiemmin kirjoittanut sujuvuuden merkityksestä sprinttisuunnistuksessa. Uskon, että sujuvuus on ensiarvoisen tärkeää, kun pyritään huippusuorituksiin. Mutta olen epäonnistunut selittämään itselleni ja muille, miten sujuvuutta kannattaisi mitata, jotta sitä voisi myös kehittää. Epäilen löytäneeni tähän vastauksen.

Ehkä hieman yllättäen vastaus lähti löytymään Olav Lundanesin taitoluennolta, missä hän oli kalvosettiinsä kirjoittanut esityksessä sivuosaan jääneen huomion: "Many underestimate how much time you lose when you are not 100 % sure". Lundanes toki viittasi tässä maastosuunnistukseen, mutta omassa päässäni välittömästi käänsin ajatuksen sprinttiin. Tässä oltiin täydellisesti sujuvuuden ytimessä.

Sujuvuudessa on kysymys siitä, että ei pystytä syystä tai toisesta juoksemaan omaa maksimivauhtia, vaikka oikeaa reittiä pitkin kuljetaankin. Pohjimmiltaan tämä johtuu siitä, että ei olla täysin varmoja siitä, minne pitäisi edetä. Tämä ajatus tuntuu niin yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä, että hävettää myöntää, että se on kaiken tämän ajan jäänyt oivaltamatta.

Ei kyse ole välttämättä seuraavasta kolmesta askeleesta, mutta reittiin liittyy jokin epätietoisuus lähitulevaisuudessa, joka saa suunnistajan hidastamaan vauhtia. Yksinkertaistettuna, jos suunnistuksessa on täysin varma, voi rataa juosta kuin se olisi viitoitettu reitti. Se, kuinka pitkälle oma reitti pitää olla selvillä, jotta tätä uskaltaa tehdä, riippuu sekä urheilijasta että tilanteesta.

Sujuvuutta pystyy varsin tarkasti mittaamaan reserviaikatestillä, kun se toteutetaan huolellisesti. Testi on kuitenkin niin työläs, ettei sitä pysty suorittamaan kuin satunnaisesti ja hyvin harvoin oikeassa kilpailutilanteessa. Jos taas pitää miettiä, koska suorituksen aikana hidasteli tai ei uskaltanut juosta täysillä, vastaus on vinoutunut. Tässä piilee myös Lundanesin sitaatin ydin: Kun urheilija on epävarma, hän hukkaa aikaa enemmän kuin uskookaan.

Sain tästä myös täydellisen esimerkin maajoukkueleiriltä. Keskustelin suorituksen jälkeen erään maajoukkuesuunnistajan kanssa, jonka suoritusta olin osan matkasta seurannut. Kerroin huomanneeni hänen epäröineen eräässä melko selkeässä paikassa. Urheilija itse myönsi olleensa lyhyen hetken suunnistamassa väärin, mutta hän ajatteli, että hänen epävarmuutensa oli vain ajatus, joka ei olisi näkynyt ulospäin. Mutta se näkyi.

Jos urheilijalta olisi kysytty, hidasteliko hän rastivälillä, hän olisi vastannut ei. Jos urheilijalta olisi taas kysytty, oliko hän epävarma rastivälin aikana, hän olisi vastannut kyllä. Koska pieni epävarmuus todella vaikutti myös suorituksen sujuvuuteen, on epävarmuus luotettavin mittari suunnistuksen sujuvuuden arviointiin.

Siihen, miten epävarmuuden määrää pitäisi laskea, ei minulla ole valmista vastausta. Lähtisin alkuun kirjaamaan rastiväleittäin, kuinka monta kertaa ja kuinka pitkiä aikoja on suunnistuksessa ollut epävarma. Tämä antaisi tavan tuoda sujuvuus mukaan suoritusanalyyseihin ja selkeän välineen kehittää oman sprinttisuunnistuksensa sujuvuutta.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi