Pari vuotta sitten, kun juoksin viimeistä vuotta junioreissa, kauden juoksut olivat hyvin kaksijakoisia. Viesteissä juoksin melkein aina hyvin ja henkilökohtaiset lähes jatkuvasti päin seiniä. Ero oli asenteessa. Viesteissä minulla ei juurikaan ollut voitettavaa, joten yritin olla epäonnistumatta, mutta henkilökohtaisissa halusin voittaa.
Tällä kaudella olen kolmesti juossut tasooni nähden erittäin hyvin. Kaikilla noista kerroista olen ennakkoon halunut ensisijaisesti vain välttää epäonnistumisen.
Usein ennen kilpailua käyn läpi asioita ja painotan itselleni rauhallista suoritusta. Sitten jostain alitajunnannasta puskee viesti läpi: "Ei mitään hävittävää." Sen jälkeen ei järkipuhe auta.
Asennevamma on kymmenien toistojen tulosta, joten sen poisoppiminen on vaikeaa. Virheitä pitäisi vihata enemmän ja hyvistä rastiväliajoista ei saisi nauttia yhtään. Ja kilpailuissa pitäisi tyytyä vähempään, eikä aina lähteä hakemaan kanuunajuoksua.
Vaikka asenteen kilpailuissa saisikin kohdilleen, niin se ei tarkoita, että oppisi suunnistamaan paremmin. Mutta suoritusten tasaisuus lisääntyisi ja viime aikaisten häröilyjen jälkeen sitä vähän jo kaipaakin.
Ei kommentteja :: Kommentoi