sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Heikkona hetkenä

[ mäksä :: 14.1.2004 ]

Viime viikko oli melkoista puurtamista. Ei lenkkipoluilla, vaan koulukirjojen ääressä. Vannoin perjantaina tenttipaperit palautettuani, että ensi viikon alun annan opiskeluiden olla. Mutta vannomatta paras. Jo tiistaina löydän itseni satojen muiden opiskelijoiden tavoin M-salin penkkirivien syövereistä. Kolmessa tunnissa viimeisetkin kiinnostuksen palon pesäkkeet ovat sammuvat, juuri ennen kuin oivallan, ettei oma aikatauluni anna myöden kurssin suorittamiselle tänä keväänä. Ens kauel.

Räntää vihmoo vasten kasvoja, kun kävelen kotiin. Kello lähenee jo viittä, mutta päivän pääharjoitus on vielä tekemättä. Väsyttää. Kunpa elimistö osaisi erotella fyysisen ja psyykkisen rasituksen, ajattelen. Saavun kotiin, syön nopeasti pari leipää ja yritän rentoutua.

Juokseminen tuntuu kaukaiselta ajatukselta, mutta silti se pyörii päässä. Tänään pitäisi tehdä kova harjoitus. Uskon vähenevän rajahyödyn periaatteen pätevän myös harjoittelussa, mutta toisaalta marginaalien pienuus ei anna minulle mahdollisuutta lykätä harjoitusta. Jos jätän yhden harjoituksen väliin, niin kokonaisuus kärsii. Urheilussa ei tunneta vapaapäiviä.

Sinänsähän harjoittelu on helppoa. Se vain vie paljon aikaa. Paljon enemmän kuin lukemat harjoituspäiväkirjan summariveillä. Suurin osa harjoittelusta on fyysisesti kevyttä, eikä aiheuta elimistössä mitään ylimääräistä tuskaa. Pari kolme kertaa viikossa kun jaksaa vetää vähän kovempaa, niin se riittää. Ja jos kulku on kohdillaan, niin mikään - ei mikään - ole niin mukavaa kuin kovaa juokseminen. Valitettavasti tänään ei tarvitse pelätä liian hyvää kulkua.

Istahdan tietokoneen ääreen, luen mailit ja eksyn lukemaan Ikosen reeniviikkoja. Kovaa on lyönti. Minä en reenaisi noin. En pystyisi reenaamaan noin. Tunnen itseni hetken heikoksi, mutta samalla saan voimia yrittää. Jos oikeasti haluaa menestyä, on laitettava kaikki peliin joka päivä.

Pusken eteenpäin pyörätietä. Maassa on pari senttiä uutta lunta ja tossut lipsuvat. Syke ei nouse. Voisin puristaa kovempaa, mutta en halua pakottaa sykettä ylös. Tunne on kutakuinkin oikea. Vauhti ei, tai ainakin toivoisin sen olevan parempi.

Veryttelen rauhassa kotiin. Elimistö on kestänyt harjoittelua selvästi paremmin mitä viime vuonna. Kevyet lenkit ovat sujuneet aiempaa helpommin, iltaisin elimistö ei ole huutanut lepoa. Sykkeet ovat olleet alhaalla, mutta niin ovat harjoitusvauhditkin.

Tunnen itseni epävarmaksi. Teenkö asioita oikein? Paperilla kaikki tuntuu niin järkevältä ja toimivalta, mutta onko sillä merkitystä? Pitäisikö harjoitella kovempaa? Rytmittää voimakkaammin? Unohtaa tehoilla stressilu? Lyön lantion eteen, kohennan ryhtiä ja kiristän vauhtia loivaan nousuun. Linja on valittu, periaatepäätökset tehty. Takkia ei käännetä. Aikaa on. Kolmeen kuukauteen ei tarvitse kulkea. Jos keväällä juoksu tahmaa, niin otetaan opiksi ensi talveen. Nyt vedellään näillä opeilla. Nousujohteisesti eteenpäin.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi