Tuomo Mäkelä

Suurviestifiiliksiä

Jos vaihtopuomilla joutuu odottelemaan vartin ylimääräistä, niin harvoin ovat fiilikset kovin korkealla. Olin jo ehtinyt moneen kertaan arvailla, että oliko Täpsältä hajonnut jalka vai lamppu, mutta lopulta saatoin päätellä, että oikea vastaus oli pää. Onneksi kukaan ei huutanut minulle K-viitoituksella, että olimme jääneet edellisellä osuudella kokonaisuudessaan 28 minuuttia ja pudonneet 60 sijaa. Sen sijaan K-viitoituksella kuulin, kuinka joku ruotsalainen nuotitti omiaan: ?Där går Angelniemi, de är bra!? Alkoi vähän naurattaa.

Pitkälle yölle laitetaan kahdentyyppisiä kavereita: niitä, jotka osaavat juosta ja niitä, jotka osaavat juosta ja suunnistaa. Ennen viestiä laskeskelin kuuluvani tähän ensimmäiseen kategoriaan. Suunnitelmani oli, että juoksen letkoissa, annan muiden vetää, enkä putoa kirveelläkään. Lähtiessä arvelin, että tämä taktiikka saattaisi olla huono.

Siinä vaiheessa, kun Hällenin Engström lähti kolmen kilometrin kakkosvälille pysähtymättä rastilla, arvelin, että on parasta suunnistaa itse. Tosin ajatukseni käytäntöön muutin vasta, kun konkreettisesti oli nähtävissä, ettei Hällenin pojalla suunnistus ollut hanskassa. Vaikkei minulle asiasta kerrottukaan, kaikki tapaamani suunnistajat hyväksyivät päätökseni ja loppumatkasta juoksin lähinnä letkan kärjessä.

Tämä oli hieno pitkä yö. Se oli juuri sitä, mitä voi kokea vain suurviesteissä. Ei ollut minnekään kiire, kukaan ei yrittänyt irtiottoja, kukaan ei tehnyt omia ratkaisuja, kukaan ei töninyt leimauksessa. Sai nauttia itse suunnistuksesta pimeässä kevätyössä ilman mitään painetta juosta huippuaikaa tai edellä meneviä kiinni. Jos ei tule virheitä, niin se riittää.

Alun lyhyen innostuksen jälkeen juoksin aika maltillisesti, koska halusin välttää suuret virheet ja tehdä hyvän suunnistussuorituksen. Minun sijoillani ei aikaeroja mitattu enää sekunneissa. Lisäksi olin hieman epävarma siitä, millä vauhdilla jaksaisin kahden tunnin kilpailun juosta. Nyt ainakaan väsymyksen kanssa ei ollut ongelmia.

Virheen avulla karkuun

Ainoa irtiottoni tapahtui puolivahingossa. 11-välin alkupuolella joku tuli sivusta eteen ja juoksin väliä hänen perässään. Olin ennen rastia kiinni ja katsoin, että suunta on hyvä. Näin edessä rastin, mutta tajusin sen vääräksi. Kaveri edessä ei edes käynyt katsomassa koodia. Minä juoksin rastin kautta, se oli jyrkänteessä, koodi oli 57, kun oikea olisi ollut 58. Edessä juossut kaveri jatkoi rinnettä eteenpäin ja arvelin, että hän olisi kartalla, joten jatkoin hänen peräänsä. Seuraavalla nenällä kuitenkin jo pysähdyin. Saman tien miestä alkoi lapata kahden puolen ohi edessä menevän kaverin perään. Minä pyöritän päätäni, ei rasti voi olla enää pidemmällä. Kohta kaikki muutkin alkoivat ihmetellä. Siirryin vähän sivuun ja katsoin karttaa. Tajusin, että koko rinteessä on tasan yksi poikittainen jyrkänne, joten edellinen rasti oli siinä. Oma rasti oli samassa notkossa, mutta alempana. Juoksin kirosanan saattelemana telkkänä rastille. Vedin vauhdilla alas tielle, juoksin tienylitykseen ja pysähdyin juomaan. Katsoin taakseni, näin yhden valon. Edellisellä rastilla miehiä oli 17. On se hyvä, että edes jossain vaiheessa yritetään suunnistaa.

Tässä yhdennellätoista rastilla tapahtui kilpailun käännekohta, nimittäin siihen loppui suunnistusajatus. Kympille mennessä ensimmäisellä 10,5 kilometrillä olin tehnyt virhettä vain 15 sekuntia ja jäänyt Huovilalle kolme minuuttia. Seuraavalla kuudella kilometrillä jäin seitsemän minuuttia lisää. Virheitä tuli jatkuvasti, mutta katastrofi antoi odottaa itseään 16:lle. Hukkasin itseni täysin, jonka jälkeen kyselin nelihenkiseksi kasvaneelta letkalta, josko joku muu olisi kartalla. Vastaukseksi sain yksimielisen ein. Lopulta kolmen minuutin harhailun jälkeen jo kertaalleen taakse jätetty letka poimi minut matkaansa ja vei rastille.

Tämän vuotinen Tiomila on hieno tapahtuma. Järjestelyt toimivat poikkeuksellisen hyvin, maasto oli vaativa ja ainakin pitkän yön rata oli hyvä. Rytmitys oli kohdillaan. Tiukka ykkönen, sen jälkeen vauhdikasta suunnistusta, kunnes lopussa taas teknisempää. Itselleni ongelmia tuli juuri vaativassa lopussa. Tiedostin hyvin, että ajatus loppui, mutten osannut tehdä asialle mitään. Kymmenen minuuttia Huovilalle on paljon, mutta olosuhteet huomioon ottaen pitäisin juoksua ihan kohtalaisena.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi