sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Ailahtelua

[ mäksä :: 26.7.2004 ]

Kun peräkkäisinä päivinä vierekkäisissä maastoissa kilpailuissa on yhtenä päivänä 42. ja toisena viides tai tekee yhtenä päivänä virhettä minuutin ja toisena päivänä 13 sekuntia kilometrillä, alkaa pakostikin hakea syitä suoritustason heittelyihin. Miksei aina voi onnistua?

Jos pidemmällä aikavälillä tutkii tilastoja ja kilpailusuorituksia on selvästi havaittavissa, että on olemassa maastotyyppejä, joissa menestystä on tullut niukemmin. Mutta näistä tilastoista löytyy aina runsaasti poikkeuksia. Toisinaan on tutuissa varsinaissuomalaisissa maastoissa tullut suuria virheitä ja välillä taas itselle vaativissa peitteisissä hämäläismaastoissa onnistumisia. Nyt FIN5:llä vivahde-eroista huolimatta maastojen pääelementit olivat samoja, joten maastojen piikkiin en juoksujeni ailahtelua ole valmis laittamaan.

Entäpä radat? Samaan maastoonkin saa niin toisistaan poikkeavia rastiväliyhdistelmiä. Ensimmäisenä ja neljäntenä päivänä, joina virheitä tuli rastiviikolla eniten, radat taisivat olla kaikkein teknisimmät. Mutta olivatko radat niin vaativia, että virhettä tulisi kolme-neljä kertaa normaalia enemmän. Enpä usko.

Fyysinen vire oli sama päivästä toiseen, suunnistustaidonkin voidaan olettaa pysyneen vakiona. Sitten on tietysti sattuma. Niin kauan, kun en aina tikassa saa tulokseksi viittäkymmentä, uskon sattumaan tai paremmin sanottuna todennäköisyyslaskentaan. Mutta suunnistus on tikanheittoa monimutkaisempaa. Voidaan olettaa, että yhden rastivälin suunnistaminen tarkoittaa kymmeniä, ellei jopa satoja tikan heittoja, jolloin aineiston koon kasvaessa sattuman merkitys pienenee. Taidetaan olla taas hakoteillä.

Mutta se, mikä ainakin itsellä heittelee paljon päivästä toiseen, on henkinen vire, kisafiilis, tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsuttavan. Uskoa suunnistusjumalaan tai ei, mutta minusta tämä selitys tuntuu loogiselta.

Ikuinen ylilataus

Oikean kisafiiliksen löytäminenhän ei olisi mikään ongelma, jos mielen sopukoissa oletusarvona olisi juuri se optimaalinen tila, jolla löytyisi malttia suunnistukseen, mutta asennetta runttaukseen. Mutta tähän kehoon on vuosien toistojen jälkeen asettunut ikuiseksi lähtöarvoksi räikeästi ylivirittynyt tila. Sitten kun ylivirittyneessä tilassa lähtee suunnistamaan, käy kuten FIN5:n ensimmäisenä tai neljäntenä päivänä. Eli käytännössä yritetään voittaa suunnistuskilpailua juoksemalla ja virheitä tulee niin kauan, kunnes hullunusko omiin kykyihin palautuu maanpinnalle ja toteaa, että peli on menetetty.

Rastiviikon ensimmäisenä päivänä ykkönen löytyi suoraan, mutta tein virheen viidellä seuraavalla välillä. Neljäntenä päivänä tein virheen neljällä ensimmäisellä välillä, jonka jälkeen Saarisen Timo sai minut kiinni. Vaikka en väitäkään olevani suunnistajana mikään pasiikonen, niin uskon, etteivät nuo suoritukset johdu pelkästään taidon puutteesta.

Koska kisafiiliksen normaalitila on ylivirittynyt, täytyy fiilistä yrittää manipuloida asettumaan oikealle tasolle. Vaarana tässä itsensä huijaamisessa on se, että homma kääntyy päälaelleen. Suoritusta ennen olo onkin flegmaattinen, eikä tahtoa puristaa löydy. Rastit löytyvät kohtalaisesti, mutta keskittyminen karkailee välillä minne sattuu. Alivirittyneessä tilassa suunnistusajatus on erityisen herkkä häiriötekijöille.

Kolmannessa osakilpailussa taisin olla hieman alivirittynyt. Osittain se johtui siitä, etten uskonut voivani pärjätä fyysisesti ja taidollisesti vaativassa normaalimatkan kilpailussa. Kilpailu ei näitä odotuksia täyttänyt, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, kun ajatus alkoi puolivälin jälkeen katkeilla ja tein tyhmiä virheitä.

Optimaaliseen vireystilaan

En ole löytänyt kaavaa, jolla pään saisi valmisteltua sopivaan vireystilaan, mutta joitain sudenkuoppia olen kartoittanut ja muutama kikka löytyy takataskusta. Toisena ja viimeisenä päivänä vireystila taisi olla kutakuinkin kohdillaan. Malttia pysähdellä oli, mutta silti uskalsin ja halusin juosta kovaa.

Menestyksen ajatteleminen on erityisen vahingollista. Se ohjaa ajatuksia väärään suuntaan. Itselle muodostuu epärealistisia mielikuvia omista kyvyistä ja tavoitteita tulevasta suorituksesta. Kaikkein pahin tilanne on, jos näitä ajatuksia menee lausumaan ääneen, tyyliin: ?Voitan huomenna.? Kuitenkin noihin sanoihin haluaa uskoa, eikä niitä hevillä saa pois pyyhittyä.

Toinen usein ongelmallinen asia on pitkä kilpailutauko. Kuten ennen FIN5:tä olin kilpailematta neljä viikkoa, joten kilpailunälkä oli kasvanut liian suureksi ja into purkautui väärin ensimmäisenä päivänä.

Kaikkein toimivin kilpailufiilis lötyy silloin, kun uskoo, ettei osaa suunnistaa yhtään. Ensimmäisen päivän jälkeen olin ilman erillistä uskotteluakin asiasta varma, joten fiilis löytyi helposti ja jaksoin lukea karttaa koko kilpailun ajan. Normaaliolosuhteissa tällaiseen tilaan pääseminen on vaikeaa.

Toimiva vireystila löytyy myös, kun lähtee kilpailuun karsinta-asenteella. Eli pieniä pysähdyksiä ja virheitä sallitaan, kunhan isot virheet pysyvät loitolla. Samalla asenteella lähdin myös FIN5:n takaa-ajoon. Tosin Kaupin Jussi-Pekan kiinni saaminen veti vireystilan hetkellisesti yli, mutta kun sain hänet putoamaan, niin mieli palautui oikeaan tilaan. Lopussa virheitä tuli, koska en osannut hallita väsymystäni.

Kaikkein ongelmallisinta on kuitenkin se, etten aina tunnista olevani ylivirittyneessä tilassa. Vasta kun saan kartan käteeni, ylilataus purkautuu kovaan kiihkoon ja yritykseen, joka ei lopulta johda mihinkään. Pitäisi oppia tuntemaan itsensä paremmin, jotta vireystilan kanssa voisi paremmin tasapainoilla. Nyt täytyy vain ajatella oikeita asioita. Tai jättää ajattelematta, se toimii usein parhaiten.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi