sprinttisuunnistaja

Tuomo Mäkelä

Seuraa minua Twitterissä: @tuomomakela
Alkusivu - Harjoittelu - Jutut - Keskustelu - Linkit

Ikuisen motivaation lähdettä etsimässä

[ mäksä :: 17.11.2004 ]

Lokakuun hiljaa viettävässä laskukunnossa havahduin siihen, ettei minua juurikaan kiinnostanut harjoitella. Olihan lenkillä käynti välillä hauskaa, mutta lähinnä lenkkeilin kauden viimeisten kilpailujen takia ja jotta tulevaa kautta ei olisi tarvinnut aloittaa huonossa kunnossa.

Sinänsä asetelma tuntui kummalliselta, koska päässäni olevassa mielikuvassa talven harjoittelusta, ei kysymys ole siitä lähdetäänkö lenkille vai ei. Ennemminkin kuinka paljon harjoitellaan? Harjoitellaanko kerran vai kaksi päivässä? Uudesta perspektiivistä maailmaa ihmetellessäni jouduin kysymään itseltäni, miten sitä vuodesta toiseen jaksaa harjoitella?

Kysymys oli varsin hyvä, sillä tyhjentävää vastausta en osannut itselleni antaa, enkä osaa vieläkään. Ei minulla ole mitään konkreettisia tavoitteita. Mitään selkeää kiintotähteä, jonka voisin talven pitkillä lenkeillä asettaa taivaanrannalle antamaan uutta voimaa viimeisille kilometreille. Jos minulla on jotain tavoitteita, niin ne ovat enemmänkin abstrakteja, tyyliin halu kiusata tuttuja ja tuntemattomia kesän koitoksissa. Yleensä yritän vasta ennen kilpailua miettiä, vaikka en tiedä onko siitä mitään hyötyä, mihin tulokseen voisin kilpailun jälkeen olla tyytyväinen ja asetan sen tavoitteekseni. Kuitenkin jälkikäteen minulle on tärkeämpää oma tyytyväisyyteni tulokseen kuin tavoitteen mahdollinen saavuttaminen.

Niin tuli ja meni Smålandskavlen, uusi kausi alkoi ja kuin sormia napsauttamalla harjoitusmotivaatio löytyi. Vai löytyikö sittenkään? Mitä motivaatio ylipäätään tarkoittaa? Miten se ilmenee?

Minulla on tällä hetkellä työn alla 14 tunnin harjoitusviikko, mutta ei tuollainen määrä itsessään vaadi erityistä motivaatiota. Sen kun juoksee. Jos haluaa päästä helpommalla, niin käy pari kertaa pelailemassa sählyä ja jättää kovat harjoitukset vähille.

Motivaatio on mielestäni sitä, että jaksaa tehdä ikäviäkin asioita: tehdä kuntopiiriä läpi talven, venytellä iltaisin ja lenkkien jälkeen, mennä illalla ajoissa nukkumaan, syödä säännöllisesti ja terveellisesti, jättää yhteisharjoituksia tarvittaessa väliin. Tottakai se on myös sitä, että kovilla viikoilla jaksaa todella harjoitella, mutta toisaalta usein paras harjoitusmotivaatio löytyy juuri silloin, kun harjoitellaan kovaa.

Harjoittelen nyt kolmatta viikkoa ja motivaatio on ollut jatkuvassa nousussa. Nyt kun vastassa on kauden ensimmäinen kunnollinen harjoitusviikko, niin intoa tuntuu löytyvän. Toisaalta tämä selittäisi myös lokakuussa enemmän tai vähemmän kadoksissa olleen harjoitusmotivaation kohtalon. Silloin harjoittelun tarkoituksena ei ollut kehittää, ei ollut porkkanaa mistä motivoitua.

No joo, pakko kai myöntää, ettei aina kovillakaan viikoilla motivaatio ole huipussaan. Sunnuntaiaamuna, pitkän reippaan lenkin odottaessa, jalkojen huutaessa jo valmiiksi kuolemaa, saattaa kaikki motivaatio kummuta lenkin saamisesta pois päiväjärjestyksestä. En tiedä, pitäisikö heikompi motivaatio väsyneenä tulkita todelliseksi motivaation puutteeksi, vai johtuuko se alitajuntaan syntyvästä epäilystä väsyneenä tehdyn harjoittelun tuottavuudesta.

Jos olenkin sitä motivoituneempi, mitä enemmän harjoittelu kehittää tai mitä enemmän uskon sen kehittävän? Levänneillä jaloillahan harjoittelu kehittää aina. Silloin se on hauskaa, vaikka pahalta tuntuisikin. Eli jos tietäisin aina tekeväni harjoittelussa täydellisiä valintoja ja harjoittelun kehittävän aina parhaalla mahdollisella tavalla, olisin äärettömän motivoitunut?

Päinvastoin. Silloinhan harjoittelussa ei olisi enää mitään hauskaa.


Ei kommentteja    ::    Kommentoi