Tuomo Mäkelä

Juuri nyt: vammoja nolla!

Ainakin melkein. Viime viikonlopun onnuin kävelemistä, koska jalkapohjassa oli jokin tuntematon pullistuma. Lauantaina oli jo varsin lähellä alkaa suorittamaan operaatiota jalalle, mutta istuessani sohvalla hakaneula ja desinfiointiainepullo käsissä taloutemme wannabe-lääkäri käski jättää lääkärileikit oikeille lääkäreille. Siispä olin lääkärissä tänään. Se katseli jalkaa, haki neulan, pisti sen jalan sisään. Verta sieltä löytyi, mutta tällä kertaa sen ulossaaminen helpotti kipua. Lääkäri käski ottaa viikon rauhallisemmin, mutta asiaa tarkemmin tiedusteltuani ei varsinaista syytä tähän löytynyt. Siispä kolmen päivän sohvalevon päätteeksi lähdin illalla Kupittaalle juoksemaan vetoja. Alussa jalkapohjaan sattui niin, että epäilin todella oliko kaikki se hyväksi minulle, mutta pian juoksun tuskan vallatessa minut, unohdin muun. Ja tuskaa todella riitti. Tai ei oikeastaan. Juoksin lähes tulkoon niitä vauhteja, mitä helmikuun alussa kuuluukin juosta. Tunne oli oikea, mutta sykkeet kymmenen pykälää liian korkeat. Ei siinä sit hittojakaan tuumin. Mutta nyt kun jalat ovat kunnossa, tai siinä kunnossa, ettei fyysisiä esteitä juoksuharrastukselle ole, lienee syytä palata alkuperäiseen suunnitelmaan ainakin loikkien ja kovien juoksuharjoituksten osalta. Pitkät lenkin teen toistaiseksi vielä laudat jaloissa.