Tuomo Mäkelä

Lenkkeilyä nykimisen sijasta

Vanhojen harjoituspäiväkirjojen lukeminen on varsin antoisaa puuhaa. Vaikka kommenttisarakkeesta ei löytyisikään viiltävää analyysia elävöittämässä tarinaa, saa vanhojen muistelu silti suun helposti hymynkareelle.

Taannoin eteeni osui vuoden 1997 harjoituspäiväkirja. Kilpailin silloin 16-sarjassa ja pidin ensimmäistä vuotta järjestelmällistä harjoituspäiväkirjaa. Täytyy myöntää, että käsitykseni harjoittelusta oli siihen aikaan aavistuksen kapea-alaista. Talvella kävin pelaamassa sählyä pari kertaa viikossa ja kerran viikossa tein kuntopiiriä. Viikonloppuna kävin seuran taitoharjoituksissa tai testijuoksussa riippuen siitä, mitä oli tarjolla. Muina päivinä kävin yleensä lenkillä, tyypillisesti tunnista puoleentoista juosten tai hiihtäen.

Koko talven aikana ei tullut yhtään yli kymmenen tunnin viikkoa, mutta huhtikuun vaihteessa, lumen sulattua perniöntieltä, juoksin seuran 10 kilometrin testijuoksun aikaan 39.59.

Harva juniori pysyy miesten vauhdissa

Janne Salmen tultua suunnistuksen maajoukkueen valmentajaksi, on keskusteluihin noussut suomalaissunnistajien ja etenkin suomalaisjunioreiden heikko tiejuoksuvauhti. Hieman yleistäen voisi todeta, että nykyisillä junioreilla on taitoa, muttei fysiikkaa.

Väitteitä juniorisuunnistajien heikosta fyysisestä kunnosta on syksyn mittaan heitelty aika lennokkaastikin ja olettamuksesta on muodostunut yleinen itsestäänselvyys, jonka perustelut on jätetty toissijaisiksi. Kyllä nykyäänkin suunnistusjunioreista löytyy hyviä juoksijoita, samoin kuin ennen, niinä vanhoina hyvinä aikoina, oli heikkoja tiejuoksijoita, jotka silti onnituivat pätemään suunnistuksessa.

Ilman kattavia testituloksiakin voidaan suunnistusjunioreiden heikosta fyysisestä suorituskyvystä löytää evidenssiä kahtakin kautta. Tai oikeastaan asia koskee pelkästään poikajunioreita. Tyttöjunioreissa tason kapeudesta huolimatta fyysisesti vahvoja tyyppejä tuntuu olevan suhteessa enemmän. Toisaalta on hyvä muistaa, että tyttöjen puolella fyysinen kehitys kulkee luonnostaakin eri tietä kuin pojissa.

Mutta ensinnäkin nuorten MM-kilpailuissa on menestys poikien puolella ollut vaisua etenkin normaalimatkalla verrattuna aiempaan. Viimeiseltä neljältä vuodelta on normaalimatkan paras sijoitus seitsemäs, kun samaan aikaan pikamatkalta on mitaleita tullut Suomeen neljä. Samoin junioreiden heikosta tasosta kertoo viime kesän nuorten MM-katsastusten normaalimatka. Katsastusten yhteydessä juostuissa kansallisissa miehet juoksivat katsastuksen kanssa saman radan ja miesten sanoisinko kokenut kärkinelikko, Holappa, Parkkinen, Karppinen, Käyhkö, voitti kaikki pojat. Tosin Airila ei osallistunut katsastuksiin.

Vertailua poikien ja miesten välillä voidaan tehdä myös viesteissä. Sanoisin, että 20-poikien pitäisi pysyä vauhdissa mukana. Toisaalta perinteisesti junioreista on löytynyt useampia sellaisia tyyppejä, jotka ovat jo tosissaan pystyneet haastamaan miehiä. Jotenkin viestien tulosluetteloita selaillessa minulle on jäänyt sellainen kuva, että aika harva juniori edes pääsi kauden mittaan oikeasti kovaan paikkaan näyttämään. Airilalle vastuuta kauden mittaan tarjoiltiin ja etenkin lokakuun viesteissä jälki oli kovaa. Muiden osalta voi sanoa, että onhan siellä letkoissa välillä pysyttykin, mutta välillä oltu pysymättä. Ei suuria tarinoita jälkipolville.

Voima- ja nopeusharjoittelu ovat muodissa

Silloin, kun pysäytin kellot perniöntiellä aikaan 39.59, olin tyytyväinen suoritukseeni, mutta en missään nimessä pitänyt aikaani mitenkään poikkeuksellisena. Nuorempana olin enimmäkseen ollut se porukan hitain juoksemaan ja nyt kun olin jaksanut käydä lenkillä, olin ehkä aavistuksen parempi. Samana päivänä vuotta vanhempi Sjöholmin Tommi kellotti saman matkan aikaan 36.07. No, se askel riitti jo SM-maastoissakin sijalle 7.

Nykyisin, kun seurasta löytyy taas kansallisesti varsin menestyneitä junioreita, olen hieman ihmeissäni katsellut heidän otteitaan kelloa vastaan. Aivan kuin 40 minuutin alitus 10 kilometrin tiepätkällä olisikin muuttunut joksikin ihmeelliseksi asiaksi.

Eihän se ole. Mutta toisaalta samat kaverit, joiden ero omiin aikoihin mitataan minuuteissa samoja ikäkausia vertailtaessa, ovat jatkuvasti taistelemassa SM-mitaleista, kun taas itselle plakettikin oli lottovoitto.

Olisi helppo sanoa, että vanhoina hyvinä aikoina pojat olivat kovempia. Ehkä asia on niinkin, ainakin jos vertaa Ikosen ja Erosen viestijuoksuja 18-sarjalaisina nykypoikien vastaaviin, mutta kysymys on myös laajemmasta muutoksesta.

Nykyisin suunnistusvalmennuksessa puhutaan paljon voima-, nopeus- ja koordinaatioharjoittelusta. Näillä osa-alueilla on pyörää onnistuttu hiomaan, kun ollaan havaittu tukiomaisuuksien merkitys suunnistusjuoksussa. Toisaalta eri lajien harrastusmahdollisuuksien jatkuvasti lisääntyessä juniorit harjoittelevat samoja ominaisuuksia myös lisääntyvässä määrin muiden lajien yhteydessä. Samaan aikaan perinteinen kestävyysharjoittelu on pudonnut pois otsikoista. Kukaan ei jaksa toistella niitä samoja lauseita, jotka on jo moneen kertaan sanottu. Lenkillä käynti ei ole enää muodissa.

Lenkillä käynti on aliarvostettua

Silloin kun olin 16-sarjassa, en varmasti ymmärtänyt mitään nopeus- tai voimaharjoittelusta. Kerran viikossa seuran saliharjoituksissa tehtiin kuntopiiriä. Ja mikäli oikein muistan, se ei kovinkaan ihmeellistä tekemistä ollut. Jos en päässyt saliharjoituksiin, en tehnyt sitäkään. Ehkä sählyn peluu pari kertaa viikossa auttoi vähän nopeus- ja koordinaatio-ominaisuuksiin.

Enpä kyllä tainnut harjoittelusta muutenkaan ymmärtää mitään. Ilmeisesti silloin käsitykseni oli, että juoksemaan oppii käymällä lenkillä, kuten harjoituspäiväkirjassa on asia toistuvasti ilmaistu. Ja harjoituspäiväkirjan rivien välistä voi lukea, että mikään kymppiä vähempi ei kelvannut harjoitteluksi. Laskin, että olin tammi-helmikuussa juossut tai hiihtänyt 30 lenkkiä. Se on minusta 16-sarjalaiselle ihan hyvin.

Jos saisin harjoitella juniorivuoteni uudelleen, tekisin varmasti paljon toisin. Ainakin voimaan ja nopeuteen olisi voinut kiinnittää paljon enemmän huomiota. Samoin välillä olisi voinut juosta jotain vauhdikkaampaa esimerkiksi vetoina. Onneksi silloin oli vielä luonnonlapsi hengissä ja taisin juosta välillä lenkkiä aika reippaasti.

Mutta toisaalta olen äärimmäisen tyytyväinen, että en harrastanut miljoonaa eri lajia ja kiertänyt kaikenmaailman kissanristiäisissä makoilemassa korkeushyppypatjoilla ja takertumassa lillukan varsiin. Kävin lenkillä ja tein sitä hyvällä vauhdilla sekä riittävän suurissa annoksissa. Peruskestävyys kehittyi talven aikana huimasti. Erityisen tyytyväinen olen myös siihen, että tein pääosan peruskestävyysharjoittelusta nimenomaan juosten. Tällä tavalla tehty työ välittyi kaikkein suoraviivaisimmin tuloksiin. Ja tällä todellakin tarkoitan myös juoksuvauhtia maastossa.

Nykyään on muodissa kaiken maailman nykiminen, mutta sillä ei voida korvata perinteistä kestävyysharjoittelua. Ei kai kukaan voima- tai nopeusharjoittelun puolesta puhuja ole asiaa niin ajatellutkaan. Ne ovat lisää suunnistajan harjoitteluun, eivät vaihtoehtoja lenkillä käymiselle.

Kommentoi

17-vuotiaana tiomilan kärjessä... Ja missä on ne miehet nyt? Voittehan te selittää kaikista vammoista ja muista, ja kysyn edelleen voiskohan niillä olla mitään tekemistä junnumenestyksen kanssa? Nähdäänhän se Täpsästäkin, että kun on -98 ensmästä kertaa oltu tiomilan ykkösessä, ni nyt sitte on mies niin loppu et tarvitaan kortisoonia. Päähän.
Voisin myös väittää, että jos juoksisin 16-vuotiaan mäksän haamun kanssa vaikkapa vuoden 99 SM-normaalin, niin eroa olis vähemmän kun testijuoksussa. Ehkä niillä voima-/koordinaatio harjotuksilla on vaikutusta enemmin siihen maastossa juoksuun? Noo, samapa tuo, en lähde mitään vanhoja ratoja juoksemaan.

You show me the way...

Leija - 24.1.2006 klo 16.51

Tuli tosiaan mieleen noin Ikosen ja Erosen Visan viestisuoritteet. Muistan elävästi kuin -98 Ikonen dominoi Isotonicin viestiavausta tai kuinka Visa tuuppas Tiomilasta tokalta osuudelta kärjen mukana vaihtoon 17-vuotiaana. Kovia poikia.

Hannu - 24.1.2006 klo 10.41