Eilen piti kaiken muuttua. Epäonnistumisten sarjan oli määrä loppua ja onnen kääntyä. Minun piti suunnistaa hyvin. Osoittaa itselleni ja niille valituille asiasta kiinnostuneille, että osaisin vielä suunnistaa. Minun piti jaksaa juosta kilpailu kunnialla läpi. Harkitun ja huolella mietityn suunnitelman karahtaessa kiville, minun piti maajoukkueratsu Kim Fageruddin suosiollisella avustuksella tehdä edes hyvä tulos.
Hyvien suunnitelmien muututtua yksi toisensa jälkeen todistusaineistoksi epäonnistumisesta, olin kilpailun jälkeen kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen kahdeksanteen sijaan tasan viisi minuuttia vanhaa herraa Fränk Salmea hitaampana. Kolmanneksi sijoittuneeseen kaksi minuuttia perään lähteneeseen loppumatkan seuralaiseen Kimiin eroa kertyi 2.17.
Tahdon puutteeseen homma ei ainakaan kaatunut. Ykkösellä riemastuin rastin jälleen näkemisestä niin, että juoksin päätä pahkaa tämän luokse todetakseni koodilapusta, ettei emitilläni ole mitään haluja tehdä lähempää tuttavuutta tähän vastakappaleeseen. Voimakas tunnereaktio oli kuitenkin saanut minut siinä määrin pois tolaltani, etten aivan suoralta kädeltä osannutkaan enää jatkaa viittäkymmentä metriä eteenpäin omalle rastilleni, vaan päätin jäädä kartoittamaan kumpareita toviksi ennen matkan jatkamista.
Kakkosvälillä pienen samaistusvirheen jälkimainingeissa, maaston ja kartan yhteneväisyyksien loputtua samaistin itseni sujuvasti täysin järjen vastaiseen paikkaan, josta kompassiin katsomatta lähdin pyöreät 135 astetta väärään suuntaan. Onneksi pikapuolin päädyin järven vastaiseen paikkaan, missä jouduin pysähtymään kahdeksi sekunniksi hymyilemään omalle koomiselle kohellukselleni ennen kuin jatkoin hieman paremmalla menestyksellä lipulle.
Kolmosella mieleeni juolahti vaihteeksi täysin järkeenkäypä ajatus, että laatimani plan B olisi saattanut suunnitelma A:n tapaan valua tuhkana tuuleen, mikäli Kim olisi kenkinyt alun hyvin ja päässyt kakkosella edelle. Päätin lisätä vauhtia. Juoksin neloselle selvät pohjat ja peilatessani vitosvälin taimikkoa arvelin, ettei hän voisi olla edellä. Vitosella luin rastin pohjoispuolisen notkon sujuvasti kumpareeksi ja tein vähintään 20 sekunnin virheen.
Kutosvälillä päätin hylätä huonoa pohjaa tarjonneen kiertovalinnan sillä seurauksella, että jouduin ottamaan suoralla valinnalla muutaman käyrän enemmän. Aloin olla nahka ja tuntui, etten pääse mihinkään.
Toisen suunnitelman toteuttaminen alkoi kuitenkin vasta yhdeksänneltä rastilta, jolla leimasin 15 sekuntia Fageruddin jälkeen. Syy ajankohtaan oli osittain siinä, että Kim oli tupeloinut kakkosrastia vielä allekirjoittanuttakin enemmän, mutta toisaalta siinä, että allekirjoittanut otti yhdeksännellä rastivälillä ylimääräisen tuumaustauon selkeästi rastiväliviivasta sivussa. Kaikki noin pyöreästi johtui siitä, että suunnistusajatus oli välin alkupuolella kadonnut tuntemattomaan osoitteeseen, eikä minulla ollut itseäni kartalle asetellessa edes käsitystä siitä, kuinka pitkän matkan rastiväliä olin edennyt. Uskomatonta.
Kim veti sujuvasti loppumatkaa. Kaksitoista välin nousun jälkeen, kun kilpailua oli jäljellä vielä puoli tuntia, alkoi olla vaikeaa. Vauhti ei varmastikaan ollut sen kummoisempaa kuin alussa, mutta matka alkoi tehdä tehtävänsä. Ainoa virhe tuli seitsemällätoista, mutta se olikin sitten karkea kaksi ja puoli minuuttinen. Lopussa, kun Kim ehkä aavistuksen lisäsi vauhtia, jouduin antamaan 17 sekuntia siimaa.
Ensimmäinen ongelma kilpailussa oli, että tein liikaa virhettä, 5.10. Maastohan oli helppoa avokalliota, suunnistustehtävät hyvinkin tavanomaisia. Tällaisen suunnistuksen jos jonkin pitäisi olla hallussa.
Toinen ongelma oli vauhdinjako. Lähdin liian kovaa ja tummuin. Olin kutosella kuudentena kahden minuutin virheillä. Omasta mielestäni en niin kovaa juossut välikiriä kolmoselta vitoselle lukuunottamatta, mutta ehkä vauhti oli kohdillaan.
Minulla on tapana juosta kisoja maksimilla eli anaerobisen kynnyksen päällä. Käsittääkseni kaikki eivät kilpailujaan näin toteuta. Jos kilpailumatkana on sellainen viestimatka 45 minuuttia, niin voin periaatteessa ladata täysillä alusta loppuun. Ei nyt ihan sprinttivauhtia, mutta sellaisella testijuoksumeiningillä tai vähän kovempaakin, kun kuitenkin joutuu suunnistuksen takia välillä jarruttelemaan. Tunnin kisoihin täytyy jo lähteä vähän rauhallisemmin ja etenkin jos matkaa on 1.20 tai enemmän.
Maastossa asiat vielä korostuvat. Raskaissa kohdissa syke nousee huomaamattaan varsinkin alkumatkasta. Mäkiin tulee helposti oikein iskettyä, vaikka voisi suosiolla ottaa rauhallisemmin.
Toisaalta se, että pääsee helposti maksimille, on merkki siitä, että on tikissä. Silloin, kun on huonossa kunnossa ja yrittää juosta kovaa, niin alkaa vain tuntua pahalta, mutta mitään ei tapahdu. Nyt se hetki tulee eteen viiveellä.
Ongelma saattaa kuitenkin olla myös siinä, että aerobinen alue on huonossa kunnossa, vaikka maksimi onkin vireessä. Tosin tämän johtolangan seuraaminen ajatuksen tasolla ennen pitävän todistusaineiston hankkimista, on kuin yrittäisi analysoida tulevan viikon lottonumeroita.
Juoksin Raseborgin kisasta 65 minuuttia 80:stä maksimilla. Se on aika paljon ja osoittaa sen, että juoksin niin selkeästi kynnyksen päällä, ettei syke päässyt kovinkaan usein putoamaan kynnyksen alle.
Oppi ja ikä kaikki. Tämä oli kauden ensimmäinen läpijuostu normaalimatkan kilpailu. Pari starttia lisää, niin sopiva vauhti alkaa löytyä luonnostaan. Mutta stressaillaan lisää myöhemmin. Seuraavana päätavoitteena edessä kiiluu SM-sprintti ja sen suhteen palaset näyttäisivät olevan kohdillaan. Vaikka kaksi reilun kymmenen minuutin rykäisyä on joka vuosi osoittautunut paljon kovemmaksi leikiksi, miltä se kuulostaa.
Reittipiirros: alku ja loppu sekä keskiosa, sykekäyrä ja järjestäjien sivut.
Ei kommentteja :: Kommentoi