Tuomo Mäkelä

Viikko Idressä

Se on lohduton tunne, kun huomaa, ettei osaa suunnistaa. Näin tapahtui viime perjantaina, leirin toisessa suunnistusharjoituksessa. Olin viemässä rasteja viuhkalenkille. Etsin ensimmäisen rastin paikkaa vartin, toista kymmenen minuuttia, kolmatta hieman vajaa? en ymmärtänyt käyristä mitään. Odotin jatkuvasti jotain muuta, mitä vastaan tuli. Kun olin oikeassa paikassa, se ei näyttänyt siltä, miltä kuvittelin.

Vein kuutta rastia maastoon neljäkymmentä minuuttia. Matkaa oli reilu kilometri.

Päälle juoksimme viukat reippaana. Matkaa kertyi viisi ja puoli kilometriä. Aikaa meni tunti. Pummasin yli vartin. Hetkittäin kun tuntui, että osasin. Seuraavalla sekunnilla tajusin olevani väärässä notkossa.

Kovaa harjoittelua

Olin juhannuksen aikaan viikon leirillä Ruotsin Idressä Taanilan Veskun, Kotamäen Iivon ja Uiton Villen kanssa. Maastot olivat priimaa. Paikoin kivikkoista ja vähän turhan mäkistä. Enimmäkseen nopeaa ja pienipiirteistä. Sellaisesta meikäläinen tykkää.

Se oli tiedossa, että jos Veskun kelkkaan lähteen lyömään reeniä, niin väsyhän siinä voi välillä tulla. Menomatkalla Vesku kirjoitti leiriohjelman, jonka viivan alle tuli 17 tuntia plus aamulenkit. Se oli jotain odottamatonta. Jotain inhimillistä. Tietystikään kaikki, mikä on kirjoitettua, ei ole totta. Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa luki tunnin suunnistusreeni. No, lyhenneltyäni Veskun piirtämää rataa, pääsin sen 1.10:ssä. Lisäksi k-paikalle juostiin puoli tuntia ylämäkeen.

Toisena päivänä päästin vasta kunnolla vauhtiin. Aamupäivällä reipas suunnistusharjoitus ja illalla kolmen tunnin lenkki tunturissa. Sitä seuraavan päivän aamuna putosin aamulenkillä Veskun ja Iivon kyydistä. Jätin aamupäivän harjoituksen väliin. Jalat olivat loppu.

Suunnistus alkaa toimia

Iltapäivällä, kun olin pummannut kakkosta kymmenen minuuttia, aloin ymmärtämään karttaa ja maastoa. Missään vaiheessa ei voinut päästellä pitkät päällä. Koko ajan piti olla kartalla tai juosta suunnalla. Liian pieniä kohteita ei kannattanut lukea, vaan kokoajan piti etsiä selkeitä kohteita. Kohteiden muodot olivat kartassa usein väärin ja kohteiden koosta saattoi saada väärän kuvan.

Sunnuntaina juoksimme 14 kilometrin kilpailun tunturissa. Tarkoitus oli juosta rennolla vauhdilla. Otin kutoselle kaksi ja puoli minuuttia käkeen, kun pelasin ensin välillä liikaa varman päälle ja usko loppui rastinotossa kymmenen metriä liian aikaisin. Anders Åkerman sai minut kiinni. Ajattelin antaa hänen mennä, mutta vauhti olikin sopivan leppoisaa ja jäin kelkkaan. Vetelin vähän eri valinnoilla. Rastinotossa yleensä emmin liikaa ja Anders tuli takaa ja puikotti vauhdilla lipulle. Välillä pääsin karkuunkin, mutta sitten parin välin päästä otin taas koukkua ja asetelma oli päälaellaan. Anders voitti. Olin kolmas. Hyvä reeni. Muilla pojilla ei lippu oikein haljennut.

Maanantaina juoksimme sprinttikisan. Työntörata ja juoksu oli raskasta. Vedimme neljän sekunnin sisään sijoille 3-6. Vesku oli paras.

Tiistaina taas lähdettiin lyömään määrää. Juoksimme jossain kansallispuistossa neljä tuntia. Polut olivat kivikkoisia ja vauhti pysyi alhaalla. Matkaa kertyi 38 kilometriä. Jaksoin yllättävän hyvin, vaikka jalat olivatkin jälleen lopussa väsyneet. Viimeistä alamäkeä en enää uskaltanut juosta.

Viimeisenä päivänä juostiin keskimatkan kilpailu. Rata oli haastava niin taidollisesti kuin fyysisestikin. Nöyryyttä riitti. Selvitin vaativimmat rastivälit virheittä, mutta tein kaksi minuutin virhettä rastinotoissa. Molemmissa olin ennen rastia hyvin kiinni, mutta en uskaltanut vetää vain kovaa kohti. Aloin empimään liian aikaisin ja annoin perstuntuman kuljettaa minua sivulle. Harmitti, vaikka kilpailuun mahtui paljon hyvääkin. Olin neljäs. Vesku otti voiton. Hävisin hänelle puolitoista minuuttia. Pääosin vauhdissa. Iivolle hävisin kolme sekuntia.

Rastinotoissa ongelmia

Suunnistus tuntureilla oli kaikkineen aika toisenlaista kuin Varsinais-Suomessa. Oman osansa tekivät kartat, joilla suunnistettua taas silvennoisten ja paulinien arvostus kohosi pykälän verran ylöspäin. Vaikka kyllähän täälläkin suunnisti. Tekniikka täytyy olla vain hieman toisenlainen.

Rastinotoissa oli sekä tunturisuunnistuksessa että pikamatkalla vaikeuksia. Usein ei ennen rastia ollut mitään selvää luettavaa tai kaikki luettava oli niin epämääräistä, ettei näillä taidoilla sellaisiin apukäyränotkoihin ja pistekumpareisiin uskaltanut luottaa. Suunnalla ja rinteen isoa muotoa arvioimalla kohti joltain selkeältä kohteelta. Mitä pidempi oli matka sitä useammin oli ongelmia.

Vähän kuin juoksisi suoraa tietä silmät kiinni. Jonkin matkaa uskaltaa mennä helposti. Vähitellen alkaa askel empimään. Ja sitten on pakko avata silmät, kun pelkää juoksevansa ojaan. Ja kuitenkin sitä huomaa olevansa keskellä tietä.

Pitäisi opetella matkanmittausta. Tuosta lammelta on sataviisikymmentä metriä rastille ja sitten suunnat tauluun ja leuka ylhäällä menoksi. Sitten ei tarvitsisi sadan metrin kohdalla alkaa spekuloimaan, että oltaisiinkohan sitä tultu jo pitkäksi. Toisaalta pitäisi oppia luottamaan myös kompassiin. Välillä tuntui, että pitäisi mennä enemmän johonkin suuntaan. Välillä tuli lähdettyäkin. Vaikka aina kompassi tiesi paremmin.

Viivan alle kertyi lopulta 17 ja puoli tuntia. Se on ihan hyvin. Varsinkin kun kisoista tuli myös tehoja mukavasti ja lähes kaikki minuutit tuli tehtyä juosten. Kaikkineen hyvä reissu. Hienoja maastoja, hienoja maisemia ja ? vesiliukumäki. Mitä muuta sitä voi toivoa?

Kilpailujen tuloksia ja ja muuta sälää

Ei kommentteja    ::    Kommentoi