Tuomo Mäkelä

Kuulumisia Fin5:ltä

Tämän vuoden Fin5 keräsi paikalle kotimaisen suunnistuksen kerman, kun ensimmäisinä päivinä katsastettiin urheilijoita MM-kilpailuihin Japaniin. Tästä kaikesta huolimatta olin rastiviikon kokonaiskilpailussa 13. Jesn!

Niin... aina jonkun on oltava viimeinen. Mutta on kunniakkaampaa olla rehdisti hitain, kuin hypätä viimeisenä päivänä sivuun. Näin minä tämän asian järkeilin. Vaikka ei kiinnostanut yhtään. Tai kiinnosti niin kauan kunnes tuli ensimmäinen virhe. Siihen meni ehkä minuutti.

Suunnistusta ilman hengähdystaukoja

Pari ensimmäistä päivää Raasissa olivat aika pahoja. Katsastusradat oli tehty sellaisiksi, ettei tuurilla voinut pärjätä. Ehkä sitä juuri haettiinkin. Normaalimatkalla yksi yli kilometrin väli. Muuten kokomatka sellaista ?keleen kynäilyä. Meikä on ison pensselin miehiä. Ei tultu.

Mutta näin vakavasti ottaen toivoisin kyllä, että normaalimatka säilytettäisiin suunnistusmatkana, jossa ratamestarit uskaltaisivat tarjoilla kartanlukupainotteisten suunnistustehtävien lisäksi myös etenemistaitoja ja reitinvalintakykyä koettelevia välejä.

Metsäsprintti ei oikein toiminut

Välipäivän sprintti oli hieno kokemus. Ihmisiä oli paljon maastossa. Kannustettiin. Oli urheilujuhlan tuntua.

Siihen ne positiiviset asiat jäivätkin. Ajattelin etukäteen, että sprintissä voisi onnistua. Sinne 15-, ehkä 10-joukkoon hyvällä juoksulla. Sitten tulee yli kaksi minuuttia takkiin. Tuli siinä yksi virhe ja yksi huono reitinvalinta. Yhteenlasku jäi alle minuutin vaikka kuinka yritti.

Katselin tänään väliaikoja. Kaikilla metsäväleillä tuli turpaan niin paljon, etteivät kädet riitä näyttämään. Olihan se kivikko ja heinikko aika ikävää. En osannut juosta kovaa. En uskaltanut juosta kovaa. Enkä tainnut oikein jaksaakaan. Mutta vastapainoksi kovan pohjan välit olivat menneet hyvin.

Olin kaikissa katsastuksissa kolmenkymmenen joukossa. Se kuulostaa paljon paremmalta mitä se on. Jäi vaisu maku suuhun. Yksi päivä puikkoihin tai kaikki vähän paremmin, niin olisi voinut hymyilyttää.

Yksi iso koukku ja ilmalento

Sprintin jälkeen olin maissa. Suunnistus ei kiinnostanut pätkääkään. Ajattelin, että pitäisikö homma heivata tähän, mutta päätin rimpuilla. Jos vaikka aamulla kaikki mennyt olisi unohtunut.

Ehkä siihen neljänteen päivään vähän latausta sai kerättyä. Juoksukin tuntui hyvältä. Suunnistusajatus oli paikoin ihan kohdillaan. Välillä taas tuli heiteltyä suunnan kanssa seuraavaan mäkeen. Siellä pystyi. Alku meni ihmeen hyvin. Olin seiskalla puoli minuuttia kärjestä. Mutta sitten rysähti. Sellainen kuusi minuuttia. Se siitä.

Tosin pientä episodia onnistuin kehittämään vielä neljännen etapin loppuun. Juoksentelin viimeisiä välejä Väisäsen Markon perässä. Minulla on sellainen mielikuva, että Väisäsellä on tapana lyödä loppusuoria ihan tosissaan ja ajattelin, että nyt näytetään kuka osaa juosta. Jalatkin tuntuivat aika herkiltä.

Tulin viimeistä kohti uraa pitkin kiltisti perässä. Taktiikkana oli, että nousen pellon reunassa rinnalle ja siitä ohi. Leimauksessa ei saa olla enää perässä, mutta samaan aikaan voi leimata, kun leimasimia on kaksi.

Ennen pellon reunaa uralle sattui enemmänkin liikennettä, kun Kaupin Minna ja joku ikämies olivat suuntaamassa kohti viimeistä rastia. Huomasin, että oikealta mahtuu ohi ja lähdin kiihdyttämään loivassa alamäessä täyteen vauhtiin. Kaikki sujui hyvin, kunnes juuri pellon reunassa kyseinen ikämies lähti kääntämään kohti omaa karsinaansa ja suoraan minun linjalleni. Vedin täysiä päin. Sen verran ehdin väistää, että se olin lähinnä minä, joka otti ilmalentoa. No, onneksi oli vastassa ikämies, eikä joku onnekas oravanpolkulainen. Siinä sitten keräilin kamojani maasta. Totesin, että tämä peli on hävitty ja jatkoin viimeiselle. Kaikesta huolimatta olin toiseksi viimeisen välin kolmanneksi nopein. Se oli sellainen reilun puolen minuutin väli.

Olis se hienoo olla kahestoista

Tapaus Wickholmissa ainoa oikea ratkaisu olisi ollut tuloksen mitätöinti kokonaiskilpailusta. Älytön juttu. Samulin kommentointi asiasta pesupaikalle oli hyvä. Siinä omassakin päässä pyörineet asiat on hyvin muotoiltu sanoiksi.

Seuraavaan viikkoon en aio suunnistaa metriäkään. Olen ajatellut nautiskella kestävyysurheilusta ilman liikaa kahlitsevia suunnitelmia. Viikonlopun osalta kestävyysurheilusta nauttimiseksi taitaa riittää penkkiurheilu Tour de Francen äärellä. Pyrenneet odottavat. On se hienoo.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi