Tuomo Mäkelä

Portugalin leiripäiväkirja

Minulla ei leirillä, eikä sitä ennen varsinaisia vammoja ollut siunaantunut, mutta tapaukseni voitiin katsoa leirivahvuutemme osalta poikkeukseksi. Maco ei ollut pariin viime kuukauteen montaa juoksuaskelta ottanut ja vaivat olivat leirille lähdettäessäkin sillä mallilla, että Maco oli matkavarustuksesta korvannut kompassin ja nastarit pyörän karttatelineellä ja vaellussauvoilla. Mädi oli taas potenut sekä nilkkaa että polvea, mutta molempia sopivassa suhteessa kiroten ja varoen taisi leirillä onnistua kaksinkertaistamaan tämän vuoden juoksukilometrinsä. Lassellakin jotain pientä vaivaa oli ollut silloin tällöin, mutta kyllä jalat olisivat mukana tulleet, ellei flunssa olisi lyönyt miestä vuodelepoon ja ottanut puolta leiristä.

Lähtökohdat olivat joka tapauksessa sen verran lupaavat, että ennen kuin olin leirillä metriäkään ehtinyt suunnistamaan, oli evoralaiseen pyörävuokraamoon jätetty kaksi opiskelijakorttia ja tukku euroja, joiden vastineeksi olimme saaneet kaksi maastopyörää. Itse en pyöriin koskenut, mutta Maco taisi toisella takoa jo ensimmäiseen viikkoon yli 500 kilometriä.

* * * *

Maastot Etelä-Portugalissa olivat mukavia suunnistaa. Näkyvyys oli pääosin erinomainen, kuten pohjakin piikkipuskia lukuun ottamatta. Maastot muodostuivat loivapiirteisistä mäkialueista, mutta haastetta toivat jyrkkäpiirteiset röpelöiset kallioalueet ja epämääräiset kasvillisuuskohteet.

Karttojen laatukin oli kohtuullinen, mutta niin kivi- kuin kasvillisuuskuvauksesta tuntui puuttuvan yhtenäinen linja. Puoliavoimeen maastoon oli välillä merkitty yksittäisiä puita, välillä taas pari puuta oli taas yhdistetty valkoiseksi metsäksi. Maastoa katsomalla minä en ainakaan pysynyt perässä, missä piti olla mitäkin. Samoin pienien kivien, kivikoiden ja kalliopaasien osalta ei mustan väri kartassa korreloinut kovin hyvin kiviaineksen määrän kanssa.

Ehkä parhaat fiilikset olivat kuitenkin otettavissa lähikaupunkien kapeilta ja sokkeloisilta kujilta, joissa juoksimme useamman sprinttiharjoituksen. Mädi vei minua toistuvasti kuin litran mittaa. En uskaltanut juosta kadun kulmiin kovaa leuka rinnassa, tulevia reitinvalintoja suunnitellen. Suunnistus pyöri jaloissa ja rasteilta lähdin hätäillen, suunnitelmat liian nopeasti vilkaisten. Toisaalta kun radoilla ei myöskään ollut rastilippuja, piti rasteille suunnistaa aina pisteeseen saakka. Jos rasti ei ollut selvästi jossain talon kulmassa, saattoi näkyvääkin paikkaa joutua varmistelemaan kohteeseen saakka, eikä lipun helähtäessä näkyviin voinut ajatuksia kääntää tuleviin rastiväleihin.

Kaupunkisprinttien harjoittelu on haasteellista. Toisaalta niitä pitäisi tehdä aina sen varalle, jos joskus niitä pääsisi kilpailussa juoksemaan. Toisaalta kaupunkisprinttiharjoituksia varten katuja on mahdotonta saada suljettua, jolloin oikealla sprinttisuunnistustekniikalla juokseminen ei ole mahdollista kuin kuolemaa halveksuvalla asenteella.

Yhden kovan harjoituksen juoksimme, siis minä ja Mädi, ensimmäisellä viikolla myös maastossa suunnistaen. Se oli leirikilpailun toinen osa takaa-ajona. Siinä sentään onnistuin ottamaan Mädin päänahan. Valitettavasti lyhyt hajonta pilasi täydellisen nöyryytyksen. Maastosta jotain kertoo se, että Macokin kävi myöhemmin ottamassa radalle kellotuksen, mutta pyörällä tuli pari kymmentä minuuttia jalkamiehiltä turpaan.

* * * *

Ensimmäisen viikon lopulla olivat Portugal O Meetingin kilpailut. Ensimmäisenä päivänä onnistuin survomaan kohtuullisen suorituksen. Virhettä tein ehkä minuutin, mutta jalalla jäin useamman. Eipä kai siinä hirveästi selittelemistä. Paremmin ei vain kulkenut.

Toisena päivänä Portugal O Meetingissä oli 17 kilometrinen WRE. Ykköselle tuli viiden ja puolen minuutin virhe ja kun se oli koko kilpailun virhesummasta alle kolmannes, niin eroa pääsi syntymään kiitettävästi kärkeen. Mädi puolestaan veti hyvin ja oli kahdeksas.

* * * *

Kokonaisuutena leirillä tuli määrää rapiat 24 tuntia. Peilaten taustoihini, se oli minusta ihan hyvin 12 päivään, vaikka eihän sillä Macon 40 tuntia vastaan kilpailtu. Mutta Maco onkin Olli-Markus Taivaisen idoli, joten eri sarjoissahan me painimme.

Loppuleiristä, WRE:n jälkeen väsymys alkoi selvästi hiipiä puseroon. Tiistaisen POM:in neljännen päivän otin tarkoituksella kevyesti. Nenä vuosi hieman, kompassi oli hukassa (mikä lienee reittipiirroksesta pääteltävissä) ja toisaalta ajattelin, että näin jaksaisin paremmin harjoitella myös leirin pari viimeistä päivää. Tästä huolimatta keskiviikkona oli yllättävän tummaa, mikä tunnettujen kaavojen mukaisesti tarkoitti myös luokattomia suunnistussuorituksia. Kuitenkin, kun vedin päivän harjoitukset hieman kevyemmin, jaksoin vielä viimeisenä päivänä iskeä kaksi kovaa harjoitusta, mihin olin erittäin tyytyväinen.

Ennen leiriä olin antanut suunnistusajatuksen viettää talvilomaa ja yritin keskittyä kunnolla taitoharjoitteluun leirillä. Enhän minä mitään kuuta taivaalta kurkotellut tai uhonnut mistään viiden minuutin virhekatosta, mutta sitä samaa se suunnistus tuntui olevan, mitä aina ennenkin. Välillä onnistuin paremmin, välillä huonommin. Pariin kovaan harjoitukseen olin tyytyväinen, mutta WRE antoi sopivan muistutuksen todellisuudesta. Ehkä selvin muutos aiempaan oli spekuloinnin määrässä, kun GPS antoi tähän aivan uusia ulottuvuuksia.

Yhteensä 12 suunnistussuoritusta juoksin, joista neljä sprinttiä mukaan lukien juoksin seitsemän harjoitusta tai kilpailua kovaa. Yksi suunnistusharjoitus, perjantain mallisuunnistus, jäi kuitenkin väliin, vieläpä kirjaimellisesti viime metreillä.

* * * *

Mädin kanssa tuuppailimme autolla pelipaikalle saatujen nuottien mukaisesti, kunnes isomman asvalttitien risteyksessä nökötti ajokieltomerkki. Lyhyen harkinnan jälkeen tulimme siihen tulokseen, että nämähän merkit eivät meitä koske ja painoimme menemään eteenpäin. Lopulta parisataa metriä ennen opastuksen viimeistä risteystä paljastuivat ajokieltomerkille perustelut, kun leveä joenuoma virtasi vuolaasti asvalttitien yli. Veden määrä kieltämättä yllätti, sillä viikon aikana olimme korkeintaan nähneet pari pilveä, sateesta puhumattakaan. Jos joesta olisi päässyt yli vaikka kävellen, olisimme voineet hyvin verrytellä siitä lähtöpaikalle, mutta ei. Teitä pitkin kierto toiselle puolelle jokea olisi tarkoittanut taas yli 30 kilometrin ketunlenkkiä.

Nokkelasti keksin kuitenkin vaihtoehtoisen ratkaisun. Ajelimme autolla viitisen kilometriä takaisinpäin ja jätimme auton joen pääuoman toiselle puolelle. Olin katsellut ajo-ohjeiden ilmakuvakartasta, että tältä puolelta pitäisi maastoon myös päästä, eikä matkaa olisi kuin pari kilometriä, mikä kuulosti juuri sopivalta alkuverryttelyltä. Löimme kamat niskaan ja lähdimme verryttelemään, mutta samanlainen yllätys odotti täälläkin ? sivuhaaran harmittomalta näyttänyt uoma peitti nyt siltamme veden alle. Tätä siltaa pitkin olisi todennäköisesti pystynyt kahlaamaan yli, mutta hyväuskoisina lähdimme kiertämään maastoon yläjuoksun kautta, koska lisämatkaa ei kartan perusteella juuri pitänyt tulla. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia. Yläjuoksulla joen reunat muuttuivat jyrkemmiksi ja vaikeakulkuisimmiksi, joen virtaus vain voimistui, eikä sopivaa ylityspaikkaa löytynyt. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen käännyimme häntä koipien välissä takaisin autolle. Koska tarkoituksemme ei ollut muutenkaan tehdä mitään mullistavan pitkää taitoharjoitusta, emme enää koettelemusten jälkeen jaksaneet punoa uutta suunnitelmaa maastoon pääsemiseksi.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi