Tuomo Mäkelä

Miksi en ole Ranskassa?

Ranskanmaalla juostaan tänään MM-sprintti. Suomesta on viivalla kolme miestä, joille muuta tehtävää ei ole annettu. Minä en ole niiden joukossa, vaan istun kotisohvalla. Ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei yhtään harmittaisi.

Palataan puoli vuotta taaksepäin. Oli helmikuu. Juoksimme Esport Arenassa tonnin vetoja testinä. Olin sairastellut ja huonommassa kunnossa kuin marraskuussa. Sitä seuranneen puolentoista kuukauden aikana juoksin sprinttejä ympäri Eurooppaa ja otin pataan kaikilta koko ajan.

Joskus on tutkittu, että MM-menestyjät tyypillisesti syntyvät alkuvuodesta. Voisi ajatella, että koko talven altavastaajana oleminen sotii kaikkia niitä hyötyjä vastaan, joiden aikaisemmalla syntymäajalla voidaan ajatella saavutettavan. Oman kokemuksen perusteella näen pointin.

Tekniikka sekaisin keväällä

Minä yritin ottaa kahdesta sekunnista toisen pois. Kesällä en enää ollut varma, oliko sekunteja alun perin ollut edes kahta tai vaikka olisikin, olisiko niistä kumpaakaan kannattanut yrittää ottaa pois. En miettinyt kokonaisuuden hallintaa tai riskien minimointia. Halusin vain sekunteja pois.

Tavallaan ymmärrän itseäni. Olin viimeisen parin vuoden aikana tehnyt pääkilpailuissa virheen noin 10 % rastiväleistä. Jos se on lähtökohta, niin ei sprintissä suorituksia ole kehitettävissä sillä, että varmistellaan ja yritetään vähentää virheitä. Särkänniemen Huippuliiga-avauksessa vedin samalla mentaliteetilla kuin talvella olin harjoitellut ja virhettä tein lähes joka toisella välillä.

Särkänniemessä juostiin poikkeuksellinen kilpailu. Ehkä jossain toisissa olosuhteissa olisin voinutkin onnistua tai juosta edes kohtuullisesti. En tiedä, olisiko se ollut parempi. Ehkä. Nyt, vaikka huonosti juoksinkin, en tiennyt, mitä pitäisi korjata. Ainoastaan näin sen, että vauhti alkoi olla kilpailukykyistä, vaikka Koistisen aikaan en olisi kyennyt puhtaallakaan juoksulla.

Vedin kevään läpi pitkälti samalla kaavalla. Perustekeminen oli hyvällä tasolla ja vauhdinkin saatoin toistuvasti todeta riittäväksi, mutta liian usein suorituksiin mahtui isoja virheitä, jotka nakersivat sijoituksia. Hyviäkin suorituksia tuli, mutta täysin väärissä paikoissa. Pahin epäonnistuminen osui SM-sprintin karsintaan, jossa ison virheen saattelemana karsiuduin. Oli pakko pysähtyä miettimään, miten homman saisi toimimaan paremmin.

Pyrkimys muutokseen

Jukola-projekti antoikin kesäkuulle sopivaa taukoa ja ennen MM-katsastuksia saatoin miettiä asioita hieman tyhjemmältä pöydältä. Tiesin, että menestyäkseni minun piti saada suurimmat virheet karsittua pois, mutta toisaalta marginaalit olivat niin pienet, ettei varmisteluun ollut pahemmin varaa. Ei MM-katsastuksista ollut järkeä lähteä hakemaan varmalla suorituksella viidettä sijaa.

Päätin vähentää rastivälien lukemista eteenpäin, keskittyä paremmin suunnistamaan hetkessä ja pyrkiä käyttämään selkeämpiä reitinvalintoja aina kuin mahdollista. Epäilin, että taktiikan muutos aiheuttaisi pientä aikatappiota siellä täällä, mutta teoriassa sen piti vähentää isojen virheiden määrää. Halusin pitää kuitenkin kehittämäni aggressiivisuuden tason ennallaan, koska koin sen vahvuudekseni ja uskoin sitä kautta pystyväni kompensoimaan hieman tekemiäni pieniä virheitä.

Ulkoisesti mitään muutosta tuskin huomasi. Suoritukset näyttivät samalta kuin keväälläkin. Vauhti riitti, mutta virheet pudottivat pois kärkisijoilta. En tiedä, sainko mitään todellista muutosta aikaan. Jälkeenpäin mietin, että annoinko vain itselleni luvan suunnistaa, kuten oikeastaan halusinkin? Oivalsinko vain lopulta sen, mikä oli tekniikkani ydin ja miten minun kuuluisi suunnistaa, jotta saisin vahvuuteni kukkimaan?

Tuntuu tyhmältä sanoa suunnistaneensa, niin kuin pitääkin, jos virhettä pääkilpailussa tulee 38 sekuntia, mutta suunnistus tuntui hyvältä. Kaikki oli pienestä kiinni, mutta pieni muuttui isoksi ja pian matka oli pitkä. Vaikka toisaalta olikin yhdentekevää, kuinka pitkä matka kärkeen oli. Minun tapauksessa mikä matka tahansa oli liikaa.

Ehkä ensi vuonna

Koko kausi sujui toisin kuin ikinä olisin osannut odottaa. Jos aiempina vuosina vahvuuteni olivat lähes virheettömät suoritukset, niin onnistuin täksi kaudeksi kolminkertaistamaan virheet. Toisaalta, jos aiempina vuosina en olisi voinut voittaa yhtään tärkeää kisaa puhtaallakaan juoksulla, olisi tänä vuonna Särkänniemen jälkeen voinut voittaa jokaisen.

Jälkimmäinen yksityiskohta tuntuu siinä mielessä erikoiselta, etten ratajuoksussa kehittynyt kuten olisin toivonut. Olen muutama vuosi sitten juossut radalla 5000 metriä 15.29, enkä usko, että olin ainakaan merkittävästi paremmassa kunnossa tänä kesänä. Mutta todellakin, sprinttijuoksu on erilaista kuin ratajuoksu ja ilmeisesti panostus nimenomaan sprinttijuoksun kehittämiseen näkyi ajoissa enemmän kuin olisin uskaltanut odottaa.

Toisaalta puusta katsottuna tuntuu erikoiselta, että sprinttisuunnistuspanostuksen jälkeen olen onnistunut moninkertaistamaan virheet. Jos näin puhtaasti kategorisoi virheitä, niin sinänsä tuntuu hieman surulliselta, että vuoden kaksi tärkeintä virhettä – virhe, joka johti SM-finaalista karsiutumiseen ja MM-katsastuksen suurin virhe – olivat hyvin samantyyppisiä.

Molemmissa tapauksissa ammuin lonkalta kohti tyhjyyttä. Juoksin kohti seuraavaa ennakkoa, jota ei kuitenkaan vielä näkynyt. Kulma oli väärä ja se johti virheeseen. Suunnistan sprinttiä ilman kompassia ja tietysti sen puuttumisen piikkiin olisi virheitä helppo laittaa. Toisaalta SM-karsinnassa kompassi oli kyllä mukana, mutta ehkä kompassin mukaan ottaminen oli pelkkää kosmetiikkaa. Jos ei ole prosesseja, joiden avulla kompassia voisi myös hyödyntää, ei siitä ole hyötyä. En kuitenkaan halua käyttää kompassia normaalissa sprinttisuunnistuksessa, joten ongelman korjaamiseksi on etsittävä muita keinoja. Tiedän, että niitä on.

Mutta jos virhemäärät kasvavat kertaluvulla ylöspäin, on turha etsiä selityksiä yksittäistapauksista. Vaikka radat ehkä ovatkin muuttuneet haastavammiksi, ovat haasteet suunnistuksessa kuitenkin samantyyppisiä.

Ongelmana oli, että kehittymistä – niin hyvään kuin huonoon – ehti tapahtua talven aikana liikaa. En saanut kaikkea hallintaan ja kokonaisuutta balanssiin. Lisäksi kehittyneen sprinttisuunnistuksen aggressiivisuuden, lisääntyneen sprinttijuoksuvoiman ja koventuneiden tavoitteiden vuoksi juoksin hyvin lähellä suorituskyvyn rajoja, mikä ei helpottanut virheettömien suoritusten tekemistä.

Vuosi on lopulta lyhyt aika. Se ei riittänyt vielä viemään minua Ranskaan. Mutta se opetti paljon. Myös sen, mitä en vielä osaa. Sen, mitä ensi vuodeksi aion oppia.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi