Tuomo Mäkelä

Rastien minimietäisyys muuttui, mutta mitä siitä seuraa?

Muistatko tapaus Topias Aholan viime kesän MM-sprintistä? Topias tuli omalle rastilleen väärän rastin kautta, mutta koska rastien etäisyys oli vain 15 metriä, ei leimausjärjestelmä, SPORTident Air, pystynyt ottamaan vastaan uutta leimaa niin nopeasti edellisen jälkeen ja lopulta pienen oikeusmurhan saattelemana Topias hylättiin ja jätettiin finaalin ulkopuolelle.

Täksi vuodeksi sääntöjä on rukattu Suomessa ja kansainvälisesti siten, että rastien minimietäisyyttä on kasvatettu 15 metristä 25 metriin. Tällä estetään edelliskesän MM-sprintin kaltaiset puhtaasti leimausjärjestelmään liittyvät ongelmat, mutta samalla sen vaikutukset ulottuvat siihen ylivoimaiseen enemmistöön kilpailuista, joissa leimausjärjestelmä ei aiheuta rajoituksia.

Tavallaan on hyvä asia, että rastit eivät ole liian lähekkäin. Eiväthän ne sitä ole MM-finaalissakaan. Kun esimerkiksi MM-finaalissa rasteja on maastossa tasan omat, niin suunnistustekniikkaa pystyy rukkaamaan hieman karkeammaksi: Jos suoralla kadulla tai puistossa näkyy rasti, niin se on oma. Ei ole tarpeen varmistaa rastipistettä tai tarkistaa koodia. Tämä on myös sprinttisuunnistuksen hengen mukaista, sillä vaativuuden pitäisi ensisijaisesti syntyä rastiväleillä.

Itsekin olen toteuttanut varsin ansiokkaasti tällaista hieman karkeampaa tekniikkaa ja sillä ainakin kolmesti olen kiertänyt itkumuurin kautta kuulemassa leiman tulleen väärältä rastilta. Rastien etäisyys on aina ollut 10-20 metriä ja kertaakaan en ennen maalia ole edes epäillyt, että rasti olisi ollut väärä.

Nyt ratamestarin saappaissa tämä sääntömuutos aiheuttaa ensisijaisesti harmaita hiuksia. Ongelmia syntyy kilpailuissa, joissa on paljon osallistujia eli Suomessa SM-kilpailuissa ja isoissa kansallisissa. Ja työnalla on parhaillaan yksi kumpaakin.

Miten minimietäisyys vaikuttaa ratasuunnitteluun?

Oma tavoitteeni sprinttiratamestarina on tarjota

1. kaikille kilpailijoille mahdollisimman hyvät radat,
2. minimoida mahdollisuus hyötyä toisten sarjojen kilpailijoista ja
3. välttää vastakkain juoksuttamista ja kilpailijoiden törmäysriskiä.

Hyvien ratojen ytimessä ovat toimivat rataprofiilit. Ne ovat paljon kriittisemmässä roolissa kuin metsäkilpailuissa. Huippuluokan sprinttimaastoonkaan ei saa hyvää rataa vain rasteja yhdistelemällä. Hyvät rastivälit vaativat miettimistä, jotta väleille saadaan erilaisia reitinvalintavaihtoehtoja, jotka kaikki tuntuvat mahdollisilta, mutteivat ole tasavertaisia. Metsäsuunnistuksessa voidaan tehdä rastivälejä, joissa haaste on suorahkon reitin sujuva ja virheetön toteuttaminen, mutta sprinttisuunnistuksessa sellaisten välien pitäisi olla vähemmistössä.

Jos yhteen kilpailuun yrittää tehdä suurta määrää erilaisia rataprofiileja, niin joko osalle sarjoista tarjotaan huonompia ratoja tai kilpailijat juoksevat tarpeettoman paljon vastakkain. Valitettavan usein molempia, kun katselee kotimaisten sprinttikisojen ratoja.

Rajallinen määrä rataprofiileja tarkoittaa sitä, että samalla profiililla suunnistaa samaan aikaan useita kilpailijoita. Jotta kilpailijat eivät juoksisi samoja rastivälejä ja näin hyötyisi toinen toisistaan, olisi hyvä käyttää eri paikoissa rataa useampia rastipisteitä. Kyse tässä ei ensisijaisesti ole siitä, että jokainen pakotetaan rastinotossa suunnistamaan omalle lipulle, vaan että yhden rastivälin eri variaatioissa voidaan tarjota eri optimireitinvalintoja.

Tällä tekniikalla ratoja suunniteltaessa tulee nopeasti vastaan, että 25 metriä on aika pitkä matka. Jos reitinvalintavälin toista rastia siirtää 25 metriä toisen reitinvalinnan suuntaan, muuttaa sen toisen reitinvalinnan 25 metriä pidemmäksi ja toisen saman verran lyhyemmäksi. Tämä on useimmiten riittävästi muuttamaan hyvä reitinvalintaväli itsestään selväksi. Onneksi usein rastin pystyy asettamaan myös pituussuunnassa eri paikkaan, mutta kolmen rastin sijoittaminen samaan kohtaa rataa muodostuu huomattavasti vaikeammaksi.

Kuukauden päästä juostavassa SM-esikisassa tämä ongelma saadaan taklattua kohtuullisin kompromissein. Enemmän mietityttää vuoden 2020 SM-sprintti, missä kilpailijoiden määrä on selvästi suurempi.

Olisi parempi, jos 15 metrin minimietäisyys edelleen sallittaisiin. Jos leimausjärjestelmä pakottaa suurempaan etäisyyteen, niin tämä voitaisiin huomioida vain näissä erikoistapauksissa. Minusta rastien minimietäisyys ei ole sellainen kilpailutekninen asia, jonka olisi välttämätöntä olla yhdenmukainen kaikissa kilpailuissa. Nyt ratasuunnittelussa joudutaan tekemään tarpeettomia kompromisseja ratojen laadun kustannuksella.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi