Tuomo Mäkelä

Kartantekijän ensiaskeleita

Olen kesäloman aikana väsäillyt karttaa vanhempien mökin lähimetsistä ja joutunut miettimään kartan kuvausta uudesta perspektiivistä. Ottaen huomioon kuinka heikkotasoisia karttoja ovat eräät kilpailunjärjestäjät tänäkin kesänä apuvälineiksi tarjonneet, on kartan tekeminen tuntunut yllättävän helpolta.

Käyrät ovat suunnistuskartan perusta. Usein pelkkä silmäys kartan käyräkuvaukseen riittää kertomaan totuuden kartan tasosta. Kartoittamani alue ei pienipiirteisyydellään häikäise, joten peruskarttapohjillakin käyräkuvaus muotoutui kivuttomasti. Mielipiteeni kartoituksen helppoudesta saattaisivat olla toiset, jos mökki Kiikalan korpimaiden sijaan sijaitsisi Sauvon rantakallioilla.

Vihreää lisää

On tavallaan ymmärrettävää, jos kaikkien kartoittajien taito ei riitä kuvaamaan käyriä Anjalan Arin tarkkuudella, mutta valtavia vaihteluita kasvillisuuskuvauksen onnistumisessa en suostu käsittämään. Kasvillisuuden kuvaaminen on mielestäni helppoa.

Tiheiköt ovat monilla kartoittajilla kohdillaan. Useammin vihreää on liian vähän kuin liian paljon. Vihreän käytössä tulisi enemmän keskittyä siihen, kuinka paljon metsä hidastaa juoksuvauhtia. Perusvirhe tiheikköjen kuvaamisessa tapahtuu vanhojen metsien osalla. Pohjakasvillisuuden ollessa niukkaa ja alaoksien puuttuessa voi eteneminen olla helppoa, vaikka runkoja olisikin tiuhassa.

Ainakin kaltaisestani huonosta risukkojuoksijasta tuntuu, että hidastavan maastopohjan kuvaamisessa on usein valtavia puutteita. Joskus on väitetty, että osa kartoittajista käyttäisi pystyvihreää tietoisesti liian vähän, jotta maastot näyttäisivät paremmilta. En oikein jaksa uskoa tuon teorian laajamittaiseen toimivuuteen. Risukoissa pystyvihreää käytetään hyvin, mutta rehevää aluskasvillisuutta ei useinkaan karttaan merkitä. Esimerkiksi pitkä heinä ja epätasainen pohja tekevät etenemisestä monesti tuskastuttavan hidasta.

Kartat liian tarkkoja?

Parin viimeisen Suunnistajan sivuilla on käyty mielenkiintoista keskustelua kartoituksesta. Tuoreimmassa lehdessä liiton kartta-asioista vastaavat Jorma Ake ja Jukka Liikari kritisoivat suomalaisia kartantekojöitä puutteellisesta yleistyksestä. Siis liitto kritisoi ainakin itseni arvostamia suomalaisia huippukartoittajia.

Tänä viikonloppuna tein kaksi suunnistusharjoitusta hieman toisistaan poikkeavilla kartoilla. Lauantaina olin juoksemassa viime vuoden Halikko-viestin maastossa Silvennoisen Jussin tekemällä kartalla ja sunnuntaina suunnistin Mäkisen Matin tekemällä pian kymmenvuotissyntymäpäiviä viettävällä Sampaan kartalla. Molemmat kartat ovat hyvin paikkansa pitäviä, mutta Silvennoinen on mennyt käyräkuvauksessa pienempiin yksityiskohtiin ja lisäksi kuvannut runsaasti alimittaisia kohteita.

Suppean lähdemateriaalin perusteella vedän terveen järjen tukeman johtopäätöksen, että äärimmäisen tarkalla kartalla on helpompaa ottaa rasti ja kartalta pudottua paikantaa itsensä uudelleen, mutta paremman yleistyksen omaavaa karttaa on selkeämpää lukea rastiväleillä. Kumpi on parempi, se riippuu tilanteesta, maastosta, kilpailun luonteesta.

Yhtä monta on kartoitustyyliä kuin on kartoittajaakin. Toisen pitävät äidistä, toiset tyttärestä. Ihanteiden kulkiessa kohti yksityiskohteisempaa kuvaustyyliä on hyväksi, että Ake ja Liikari yrittivät pysäyttää junan liikettä. Pelkoa siitä, että huippukartoittajat omaksuisivat liian pelkistetyn kuvaustyylin, ei ole. Sen he jättävät sovinnolla amatööreille.

Ei kommentteja    ::    Kommentoi